Vanhus. Sitä sanaa Eeva Kilpi inhoaa. Hän ei löydä siitä itseään.
Kilpi ei ole koskaan tuntenut kuuluvansa mihinkään massaan, lajiin, tai luokkaan. Ihminen on hänelle kaikissa elämänsä vaiheissaan yksilö, nuori minä on läsnä myös väsyvässä kuoressa.
Vanhakin ihminen on tarpeita, toiveita, ajatuksia ja unelmia; ei kuluerä, yhteiskunnallinen ongelma, tai terveydenhoitojärjestelmän rasite.
Vanheneminen on kuitenkin totta, ja mitä se tarkoittaa, sitä Kilpi on pohtinut paljon.
Edellisessä julkaistussa teoksessaan, seitsemän vuoden takaisessa runokokoelmassa Kuolinsiivous, hän kuvailee vanhuutta elämän suurimmaksi yllätykseksi.
Miten monta persoonaa ja ikää ihmisessä asustaakaan vanhana, miten monta kerrosta ja luonteenlaatua, miten suurta sielullista runsautta se kaikki onkaan – ja miten surullista, että läheiset eivät anna sille arvoa, eivät anna vanhalle edes tilaisuutta käyttää ominaisuuksiaan. Sininen muistikirja 26.10.2002 klo 18.37
Kilpi ei vaikuta olevan oikein sinut asian kanssa vieläkään. Vanheneminen on surullinen asia.
– Sitä ei voi torjua. Ja vaikka se tulee hitaasti ja asteittain, tuntuu, että se tulee äkkiä. Yht’äkkiä huomaa olevansa vanha.
Maaliskuussa ilmestyvässä Sinisessä muistikirjassa on Kilven ennen julkaisemattomia tekstejä. Myös niissä hän käsittelee vanhenemisen kipua; perheen kaipuuta, yksinäisyyttä ja luopumista. Näkymättömäksi muuttumista.
Kilpi on kirjoittanut muistikirjaansa, kuinka vanheneminen on järkyttävä kokemus. Ja sen vaihtoehto on kuolema.
Kuusitoista vuotta ajatuksen kirjaamisen jälkeen Kilven mietteet ajan kulumisesta ovat muuttuneet vielä konkreettisemmiksi. Iltapäivän kolmas haastattelu kustantajan kirjastossa näyttää uuvuttavan kirjailijaa.
Kilpi on ystävällinen ja lämmin, mutta ei oikein enää jaksaisi esiintyä valokuvaajalle, ei kovin pitkään jutella vieraalle ihmiselle.
– On tullut ihan konkreettisia havaintoja jaksamisesta. Raihnaisempia tuntoja.
Nyt Kilpi tuntee vanhuuteen – tai oikeammin vanhusten hoitoon – liittyen myös vihaisia tuntoja.
Monissa asioissa, joissa Kilpi oli aikanaan pioneeri, on menty eteenpäin. Luonnonsuojelusta, naisen seksuaalisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta on tullut valtavirran puheenaiheita.
Yhdelle barrikadille kai täytyy silti vielä kivuta.
– Ajatukset, joita joskus yritin tuoda esiin, ovat paljolti toteutuneet. Nainen on vapaampi ja rohkeampi nykyisin. Olen alunperin päättänyt puolustaa kaikkea, mutta mie en enää jaksaisi. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pitää ryhtyä taistelemaan hyvän vanhuuden puolesta.
"Vanhojen pitäisi olla riitaisampia, puolustautua!"
Vanhusten armeija, sellaistako tässä vielä pitää alkaa hankkimaan, Kilpi pohtii.
– Miulla on sotaisat mielipiteet tästä asiasta, vaikka muuten en sotaa haluaisi.
Uutiset vanhusten laiminlyönneistä suututtavat ja surettavat. Kilpi toivoo, että rohkeat nuoret puolustaisivat ärhäkämmin sukupolvia, joiden jälkeläisiä he ovat.
Kilpi toivoo kapinahenkeä myös vanhoilta ihmisiltä itseltään. Hänen mielestään on kauheaa, miten vähän keskustelussa niiden ääni kuuluu, joita asia eniten koskee.
– Vanhat nöyryytetään niin, että he eivät uskalla sanoa mielipiteitään julki. Ehkä vanhojen pitäisi olla hyökkääväisempiä ja riitaisampia, puolustautua!
Te suhtaudutte minuun jo nyt kuin kuolleeseen. Toivotan teille huonoa omaatuntoa loppuelämäksenne…! Sininen muistikirja 19.10.2002 klo 12
Kilpi tietää olevansa onnekas. Vielä 90-vuotiaana hän asuu omassa kodissaan poikiensa auttamana, itsenäisesti. Hän ei käsitä, miten voisi mitenkään kestää kohtelua, joka monessa laitoksessa on jokapäiväistä.
– En ymmärrä, miten ihminen voi edes säilyä hengissä, kun häneltä viedään kaikki. Minulla ei ole sille edes sanoja.
Eeva Kilven oma arki sujuu. Hänellä on siihen päätösvaltaa. Häntä kyyditään, autetaan, hänen puolestaan käydään kaupassa.
Silti toisinaan omasta arvokkuudesta joutuu muistuttamaan.
– Vaikka elän kotona, joskus raivostun siihen, että minut sivuutetaan, ja minua ei oteta huomioon. Ei muisteta, että olen näin vanha.
Itsekunnioituksen säilyttäminen on jokaisen perusoikeus. Kilven mielestä hyvän elämän edellytys on se, että ihmisen mielipidettä kysytään, ja hänen toiveitaan kunnioitetaan. Nyt niin ei tapahdu.
Sänky on ihana paikka, arvokas monessa yhteydessä, Kilpi toteaa. Se muuttuu muuksi, jos siinä pakotetaan makaamaan jopa vuosikausia.
– Tykkään loikoa, ja lukea pitkälläni, mutta on hirveä ajatus, että joutuisi elämään loppuelämänsä sängyssä.
"Vanhat on luokiteltu hylkytavaraksi"
Eeva Kilven mielestä vanhusten kaltoinkohtelu kertoo siitä, että jokin on mennyt kerta kaikkiaan pieleen kaikessa elämisessä ja yhteiskunnassa.
Lapset, aikuiset ja vanhat on eristetty jokainen omiin laatikoihinsa.
– Vanhoista kirjoituksista voi vielä lukea kuvauksia suvuista ja perheistä, jotka elävät yhdessä, ja pysyvät yhdessä, ja kokevat vanhansa vielä täysijärkisiksi olennoiksi.
Kilven mielestä kukaan ei ole oikein kunnolla pysähtynyt miettimään sitä, miksi ja miten muutos tapahtui.
– Vanhat on syrjäytetty, ja luokiteltu jotenkin hylkytavaraksi. Johtuuko se sodista, että on keskitytty valtakuntien välisiin ristiriitoihin, ja unohdettu ihmiset?
Suomessa on kuitenkin eletty rauhan ja vaurauden aikaa jo kymmeniä vuosia.
Pikkutyttönä sodan kokenut Eeva Kilpi muistaa myös toisenlaisen Suomen.
Hänestä nykyinen piittaamattomuus on kummallista, kun jopa pula-aikana kaikista yritettiin pitää huolta.
"Tunnen valtavaa sääliä maahan pyrkiviä kohtaan"
Sodan pelko ja sodan aiheuttamat traumat, kaipaus lapsuuteen ja rajan taakse jääneeseen kotiin – nämä teemat ovat olleet keskeisiä Eeva Kilven tuotannossa.
Karjalasta lähtemään joutunut Kilpi puhui näistä asioista aikana, kun yhteiskunta ei oikein ollut siihen vielä valmis. Hän raivasi latua.
– On totta, että olen käsitellyt niitä asioita silloin, kun niistä ei vielä osattu puhua. Ei sitä nyt suoranaisesti arvosteltu, mutta jollain tavalla kummasteltiin kyllä. Vähän pelättiin.
Entisillä kotiseuduilla käyminen on aina ollut raskas kokemus.
– Siinä on niin monenlaiset tunteet läsnä, kun näkee lapsuuskotinsa, ja maisemat joilla on marjastanut ja käynyt uimassa. Ne ovat niin repiviä tunteita, että tuntuu, että niistä ei voi kirjoittaa. Mutta kyllä voi. Olen kirjoittanut niistä paljon.
Miten kovaa onkaan yksin vanhana! Yksinäisyydessä olisi jo tarpeeksi kestämistä. Vanhuudessa niin ikään. Mutta ne tulevat yhdessä, yhtaikaa. Kun ei enää jaksaisi mitään. Sininen muistikirja 9.7.2002 klo 21.50
Tämän päivän pakolaisten kohtalo tuo omat evakkoreissut ja lapsuusmuistot mieleen. Ääni särkyy ja silmät kostuvat.
– Tunnen valtavaa sääliä ja myötätuntoa näitä maahan pyrkiviä kohtaan. Minua itkettää heidän kohtalonsa.
Erityisen tuskalliselta tuntuu avuttomuuden tunne. Yksilönä Kilpi kokee voivansa tehdä liian vähän auttaakseen niitä, jotka joutuvat jättämään kotinsa.
– Tulee neuvoton olo, kun ei voi itse tehdä paljoakaan. Jotain vaivaista auttamista vain.
Kilven mielestä sekä Suomen, että muiden hyvinvoivien maiden velvollisuus on auttaa ihmisiä hädässä.
– En ymmärrä, miksi ei tehdä valtioiden kesken sellaisia päätöksiä, että ihmiset saisivat turvaa. Ihmisten pitäisi saada tulla merten takaa lapsineen ja perheineen, kun meillä on siihen kuitenkin mahdollisuus.
Kilpi ei allekirjoita ajatusta siitä, että ensin pitää hoitaa omat ongelmat, sitten vasta auttaa muita. Sodan jälkeen hän ei muista moisia puheita heistä ja meistä kuulleensa.
Kilpi oli evakkoretkellä kahteen kertaan. Kun Suomi valtasi Karjalan takaisin, ehti perhe palata kotiin. Sitten tuli taas lähtö.
– Meidät otettiin molemmilla kerroilla lämpimästi vastaan kaikissa taloissa, joihin ajauduimme. Vaikka oli pula-aika, niin pula-ajan ravinnosta annettiin evakoille yhtä lailla kuin muillekin.
"Kohtaloni on nähdä Tapiolan häviävän kokonaan"
Vanhusten kehnon kohtelun ja pakolaisten ahdingon lisäksi on vielä yksi asia, joka saa Eeva Kilven tuohtumaan.
Se on Espoon kaupunkisuunnittelu.
Eeva Kilpi on asunut samaa taloa Tapiolassa kymmeniä vuosia. Luontoa rakastavalle kirjailijalle puutarhakaupunginosa oli pitkään paratiisi; oli luontoa, liikkumatilaa, puita ja polkuja, käytäviä vihreän keskellä.
Nyt Tapiolan alkuperäinen ajatus on Kilven mielestä tuhottu rakentamalla liikaa, huonosti ja vääriin paikkoihin. Urheilupuistoon on hänen mukaansa pystytetty hökkeleitä.
– Tapiola on rakennustyömaa, jossa osa jo rakennetusta on pitänyt purkaa ja uusia, kun se on niin huonosti tehty. Mie en ymmärrä, mikä on syy siihen, että arvostettujen arkkitehtien laatima, suurenmoinen suunnitelma rikotaan.
Kilpi sanoo olevansa itsekkään tyytyväinen siihen, että oman kodin lähiseutu on säästynyt. Paljon suojelemisen arvoista on kuitenkin peruuttamattomasti tuhottu.
– Mie suren sitä, että miun kohtaloni on ilmeisesti joutua näkemään vanhan Tapiolan häviäminen kokonaan.
Oma rivitalokoti on rauhoitetulla alueella, mutta vähän tukalaksi olo alkaa käydä sielläkin.
– Se uhkaa täyttyä minun romuistani ja kirjapinoistani. Kohta mie en mahdu sinne itse, Kilpi nauraa.
Kirjapinojen lisäksi kaikkialla on muistilappuja ja sanomalehtipinkkoja.
– Ehkä niitä lappusia kertyy vähän vähemmän kuin ennen, mut mie oon ruvennut kirjoittamaan Helsingin Sanomien yläreunaan. Siellä on tyhjää tilaa.
"Kirjoittaminen virkistää ihmistä"
Kilpi kirjoittaa edelleen jatkuvasti. Ajatus on parasta laittaa ylös heti, kun se juolahtaa mieleen.
Kirjoittaminen virkistää ihmistä, sanoo Kilpi, ja suosittelee sitä muillekin. Hän on kirjoittanut aina käsin, tai vanhalla Facit-koneella. Tietokoneet tai internet eivät Kilpeä kiinnosta.
Nyt julkaistava Sininen muistikirja oli alunperin konkreettinen, kangaskantinen kirjanen. Kilven pojantytär oli itse sitonut sen kurssilla, ja antanut mummolle lahjaksi 1900-luvun viimeisenä vuotena.
– Siinä oli sellainen omistuskirjoitus, että muistot tähän kirjaan pakkaa, niin ikäväkin lakkaa. Mie otin sen jonain päivänä käteen, ja rupesin kirjoittamaan tunteitani ja tuntojani.
Kunpa voisi kuollessaan ajatella: minä näin maapallon ja se oli ihmeellinen. Sininen muistikirja 17.5.2002 klo 23.43
Haastattelun loppupuolella kustantaja sujauttaa Kilvelle punaisen muistikirjan, joka on täynnä Kilven säännöllistä käsialaa. Teksti on ollut WSOY:lla puhtaaksikirjoitettavana.
Kilpi selailee sivuja ja tuskailee vastalauseista huolimatta, miten tyhmiä juttuja on mielestään kirjoittanut.
Tuleeko sinisen jälkeen Punainen muistikirja, vieläkö Kilpi julkaisee?
– Eihän sitä tiedä, ei sitä koskaan tiedä, kirjailija nauraa päätään pudistellen – vaikka on juuri sanonut, että tekstejä kertyy, ja johonkin niitä pitäisi raivata.
Hänen suurimmat tulevaisuuden haaveensa eivät oikeastaan liity kirjoittamiseen.
– Kyllä mie voisin satavuotiaaksi elää.
