WASHINGTON/CAMBRIDGE Enää vajaa kolmannes nuorista Yhdysvalloissa pitää erittäin tärkeänä sitä, että he asuvat demokraattisessa maassa.
Politiikan tutkija Yascha Mounk pudottaa tutkimustiedon tasaisella äänellään Ylen haastattelussa. Yksityiskohta soljahtaa puheesta helposti, lähes huomaamatta.
Mounkin mukaan on vaarallista, että niin moni nuori on valmis luopumaan vapauksistaan, jos joku tulee ja tarjoaa parempaa elämää.
– Tämä ei välttämättä tarkoita suoraan sitä, että ihmiset ovat heti valmiita sotilasvaltaan, jos kenraalit kaappaavat vallan, Mounk huomauttaa.
Mounkin mukaan huolestuttavaa on jo se, että monien nuorten mielestä mahdollisuus on kokeilemisen arvoinen.
Näin muuttuvat demokratiasta puhumisen lähtölauseet.
Politiikan tutkijat analysoivat nyt kilvan, miksi liberaali demokratia on joutunut vuosikymmenten voittokulun jälkeen puolustuskannalle.
Kärkijoukossa on 36-vuotias saksalaissyntyinen Yascha Mounk, joka on tällä hetkellä Johns Hopkinsin yliopiston professori Washingtonissa. Hänen viime vuonna ilmestynyt kirjansa People vs. Democracy: Why Our Freedom is in Danger and How to Save It latoo lukijan eteen vaikeita kysymyksiä.
Miksi demokratia ei kelpaa, vaikka vilkaisu ympärille näyttää, että juuri sen ansiota ovat vakaus, vauraus ja turvallisuus?
Kysymys sisältää myös vastauksen – juuri nuo asiat tuntuvat nuorten elämässä tänään kaikkein horjuvimmilta. Vanhemmilla ikäluokilla on selkänojana historia, nuorilla tunne tästä hetkestä.
Demokratian tuki onkin vankempaa kaikkein vanhimpien parissa. Yli kaksi kolmasosaa 1930- ja 1940-luvuilla syntyneistä yhdysvaltalaisista pitää demokratiaa olennaisen tärkeänä.
Kansan äänellä on ottajia
Populististen liikkeiden ja itsevaltaisten johtajien nousu ovat olleet suora vastaus asennemuutokseen. Populistit ovat ottaneet kansan äänen käyttöönsä ja antaneet lupauksen siitä, että vain he puolustavat kansaa eliittiä vastaan.
– Populistit tarjoavat jotain juuri niihin asioihin, jotka saavat ihmiset tuntemaan vihaa ja suuttumusta, Mounk sanoo.
Ranskan kaduilla mieltään osoittavat keltaliivit, maahanmuuton vastustajat eri puolilla Eurooppaa sekä EU-eroa ajavat britit ovat kuva samasta asiasta – he ovat liikkeellä oman sosiaalisen ja taloudellisen asemansa heikkenemisen innoittamina.
He ovat turhautuneita eliittiin. Sen edustaja voi olla oman maan hallitus, Brysselin koneisto, suurpääomaa henkilöivä Lontoon Cityn pankkiiri tai vaikka oman kaupungin tehtaan sulkenut monikansallisen yrityksen johtaja.
Kuuntele Maailmanpolitiikan arkipäivää: Politiikan tutkijat Yascha Mounk ja David Runciman pohtivat demokratian tilaa:
Liberaalin demokratian kannalta tulenarka yhtälö muotoutuu siitä, että kasvava joukko on valmis luovuttamaan vallan kontrollinsa ulkopuolelle, jos he uskovat oman taloudellisen tai sosiaalisen aseman siten kohenevan.
– Ei enää luoteta eliittiin tai poliittiseen järjestelmään. Yritetään jotain muuta, kun ei ole mitään menetettävääkään, Yascha Mounk selittää ihmisten tuntoja.
Mounk muistuttaa, että elintason kohoaminen sukupolvesta toiseen on katkennut. Ihmiset nyt näkevät, ettei heidän elintasonsa ole parempi kuin vanhempiensa. Lisäksi seuraavan sukupolven elintaso näyttäisi olevan vieläkin huonompi.
Selitys kierteelle on tuttu talouden globalisaatio. Tuotanto on automatisoitunut ja robotisoitunut. Monilla aloilla tehtaat ovat siirtyneet halvempiin maihin.
Ranskassa jo kuukausia mieltään osoittaneet keskiluokkaiset keltaliivit ovat selkeä esimerkki tästä turhautumisesta ja epätoivosta. Demokratian kannalta on olennaista, mihin keltaliivien protesti johtaa ja miten se jatkossa kanavoituu.
Muuttuuko se puolueeksi, kytkeytyykö se puolueisiin vai radikalisoituuko se kenties entisestään?
Työtä työttömille ja turvaa turvattomille
Talouden rakenteiden ohella myös poliittiset rakenteet rapautuvat. Poliittisella päätöksenteolla ei tunnu olevan kuin statistin ja sopeutujan rooli talouden suurissa muutoksissa.
Poliittinen toiminta ei ohjaa markkinoita, vaan päinvastoin. Talouden kieli on politiikan kieli – kvartaalit ja kilpailukykysopimukset määrittävät poliittisen päätöksenteon raamit.
Näissä paineissa perinteiset poliittiset puolueet eivät ole osanneet muuttua tätä aikaa vastaaviksi liikkeiksi. Tähän saumaan ovat iskeneet populistiset johtajat.
Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin lupaukset tehdä Amerikasta jälleen suuri ja tuoda työ takaisin ovat siksi takuuvarma resepti saada kannattajia. Samoilla apajilla on Brasilian uusi oikeistopopulistinen presidentti Jair Bolsonaro, joka tarjoaa turvaa turvattomassa maassa ja ajassa.
Sama hämmennyksen, neuvottomuuden ja epävarmuuden ilmapiiri ohjasi britit äänestämään maansa ulos EU:sta. Vanha epäluulo koko unionia kohtaan yhdistyi kansallismieliseen ja populistiseen viestiin EU:sta kaikkien ongelmien sylttytehtaana.
Koulutettu nuoriso näki kuitenkin EU:ssa tulevaisuutensa ja äänesti jäsenyyden jatkumisen puolesta. Ikääntynyt ja kouluttamaton väestö katsoi taaksepäin ja tunsi epävarmuuden ja elinolojensa heikenneen. He äänestivät Britannian unionista ulos.
Luokkayhteiskunnan uudet jaot
Cambridgen yliopiston politiikan tutkimuksen professori David Runciman näkee toisen merkittävän muutoksen parlamentin ja äänestäjäkunnan välillä. Esimerkiksi 50 vuotta sitten lähes jokaisella parlamenttiin valitulla oli korkeakoulututkinto, mutta äänestäjistä sitä ei ollut juuri kenelläkään.
Tänään puolet äänestäjäkunnasta on käynyt korkeakoulun. Koulutus on nyt äänestäjäkuntaa sisäisesti jakava tekijä, jakolinja ei ole äänestäjien ja kansanedustajien välillä.
Britannian kaltaisessa vanhassa luokkayhteiskunnassa sillä on iso merkitys, etteivät parlamentin edusmiehet ja -naiset ole sen paremmista piireistä kuin itsekään. Alemmuudentunto vaihtuu tunteeksi tasavertaisuudesta.
– Ihmiset ajattelevat enenevässä määrin niin, että miksi antaisin ääneni jollekin, jota en oikeastaan tunne ja joka ei ole sen kummempi kuin minäkään, Runciman sanoo Ylen haastattelussa.
Lopultakin brexitissä kristallisoitui yksi demokratian kriisin keskeisistä kysymyksistä – puoluejärjestelmien kriisi. Britannian valtakaksikko konservatiivinen puolue ja työväenpuolue hajosivat brexitin vuoksi sisäisesti.
David Runciman näkee Britannian kaksipuoluejärjestelmän olevan erittäin suurissa ongelmissa. Äänestäjät ovat vaaleissa omituisessa tilanteessa.
– Ihmiset joutuvat valitsemaan joko konservatiivien tai työväenpuolueen väliltä, vaikka oikeastaan juuri kukaan ei pidä näistä puolueista. Puolueilla ei ole kannattajia.
Demokratian kannalta on pirullista, että edustuksellisuus ei toteudu. Enemmistövaalitapa, jossa vaalipiirin eniten ääniä saanut ehdokas saa vaalipiirin ainoan paikan, vääristää tulosta.
Jos Britanniassa olisi meikäläisen kaltainen suhteellinen vaalitapa, maahan syntyisi uusia liikkeitä, ja ihmisten poliittisten näkemysten kirjo tulisi rymisten parlamenttiin.
Kaatuuko Trump kanavoimaansa vihaan?
Toisaalta myös monipuoluejärjestelmät ovat vaikeuksissa. Puolueet eivät saa ihmisiä liikkeelle.
– On syytä kysyä, miksi äänestäjät eivät sitoudu ja ole uskollisia puolueille, politiikan tutkimuksen professori Yascha Mounk pohtii.
Etenkin perinteisillä sosiaalidemokraattisilla puolueilla on ollut viime vuosina vaikeaa puhutella globaalin talouden murjomia työläisiä ja pätkätöihin tottunutta nuorisoa. Viesti on ollut auttamattoman vanhakantainen.
Myös konservatiiviset ja muut keskustaoikeistolaiset puolueet ovat menettäneet Euroopassa kannatustaan oikeistopopulistien paineessa.
Politiikan suhdanteet ovat kuitenkin nopeassa liikkeessä. Siksi politiikan tutkimuksen professori David Runciman arvelee, että perinteisetkin puolueet voisivat vielä kanavoida turhautuneiden ihmisten suuttumusta.
Yhdysvalloissa tuo mahdollisuus on ensi vuonna presidentinvaaleissa.
– On hyvinkin mahdollista, että Yhdysvaltain politiikassa oleva viha kanavoituu Trumpia vastaan. Se on tapahtumassa, Runciman arvelee.
Puoluekentän pirstaloituminen on lisännyt poliittisen elämään ennustamattomuutta. Esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa hallitusten kasaaminen oli viime vuonna työn ja tuskan takana.
– Nykydemokratiassa on vialla nimenomaan se, että olemme niin kiinni vaaleissa. Ajattelemme aina, että seuraavat vaalit ratkaisevat. Eivät ratkaise, Runciman sanoo.
Kansanäänestyksen menetetty maine
Runciman pitää hölmönä ajatusta, että demokratia typistyisi yhteen, noin neljän vuoden välein toistuvaan tapahtumaan. Hänen mukaansa ihmiset kaipaavat uusia muotoja osallistua poliittiseen päätöksentekoon, ja se voisi tepsiä demokratian kriisiin.
Kansanäänestys voisi auttaa, mutta sen maine vallankin Britanniassa on tahriintunut epäonnistuneen EU-eroäänestyksen vuoksi. Äänestyksen jälkeisiä askelmerkkejä ei kukaan pohtinut, ja maa on ajautunut poliittiseen kaaokseen.
David Runciman arvelee, että kansanäänestysten sijaan parlamentin rinnalle voisi muodostua lainsäädäntöä tukevia vaikuttamisen muotoja, joihin ihmiset pääsisivät osallistumaan.
Nämä sähköisiä ratkaisuja hyödyntävät yhteisöt ohjaisivat omalta osaltaan parlamentin päätöksiä. Ne voisivat vahvistaa demokratiaa huomattavasti.
– 10–20 vuoden aikana tulee uusia keinoja saattaa poliitikot ja äänestäjät yhteen. Siten ihmiset tuntevat, että heillä on oikeasti sanansa sanottavana, Runciman sanoo.
Runciman uskoo lujasti siihen, että ihmiset kyllä osallistuisivat merkitykselliseen poliittiseen keskusteluun, jos he vain saisivat mahdollisuuden.
– Ei voi tietää, jos ei koskaan kunnolla yritetä.
Uusi demokratia vaatii uudet poliitikot
Runciman teilaa harhakuvan ihmisten poliittisesta passiivisuudesta. Hän muistuttaa, että ihmiset purnaavat Twitterissä ja muilla sosiaalisen median alustoilla jatkuvasti poliittisista päätöksistä. He väittelevät politiikasta ja solvaavat sen vuoksi toisiaan.
Keskustelun kärkevyys ja suoranainen vihapuhe ovat demokratian kannalta suuria ongelmia. Keskustelukulttuuriin on muodostunut kehä, jossa äänestäjien viha ruokkii poliitikkoja ja poliitikkojen ronskit puheet ruokkivat äänestäjien vihaa. Paluuta vanhoihin tapoihin ei Runcimanin mukaan ole.
– Se aika on mennyttä, jolloin kaikki lukivat muutamaa samaa lehteä ja jakoivat saman informaation. Idea yhteisistä luotettavista uutislähteistä on mennyttä.
Populismin, vihapuheen, poliittisen kentän pirstaloitumisen ja epävarman tulevaisuuden maailma on uusi normaali. Sen kanssa on nyt elettävä, ja siitä myös uusi suhde demokratiaan on rakennettava.
Runciman arvioi, että uusi normaali on pian vanha normaali ja ihmiset ovat edelleen vihaisia.
– Populistit eivät ratkoneet ongelmia. Bolsonaro ei tehnyt Brasiliasta vakaata ja rauhallista. On edelleen voittajia ja häviäjiä.
Runcimanin mielestä meneillään oleva poliittinen murros on erittäin syvä ja demokratia on vakavassa kriisissä.
– Tämä ei ole demokratian loppu, mutta lopun alku tämä voi olla.
Runciman arvioi, että uudet poliitikot ja uudet puolueet tulevat vanhojen tilalle. Heillä on avoimempi, optimistisempi ja kokeilevampi ajatus demokratiasta.
– Nykypoliitikot eivät saata meitä ulos tästä umpikujasta ja kaaoksesta, Cambridgen yliopiston politiikan tutkimuksen professori David Runciman sanoo.
Aiheesta lisää:
A-Studio: Talk käsittelee torstaina 14.2. klo 21.05 alkaen liberaalin demokratian kriisiä. Mukana keskustelemassa Martti Koskenniemi, Katalin Miklossy, Kaius Niemi ja Johanna Vuorelma.
Lue myös:
Hullunkurinen perhe brexit-pelin äärellä: Nämä toraisat poliitikot puuhailevat Britannian EU-eroa