Bling!
Talvinen työpäivä oli vasta alussa, kun kännykkäni piippasi viestin merkiksi. Viesti oli tärkeältä ihmiseltä, jonka kanssa olimme viime aikoina kokeneet hyviä yhteenkuuluvuuden hetkiä ja jakaneet hyvin henkilökohtaisia asioita.
”Hei,” teksti alkoi viattomasti. Jokin siinä kuitenkin kylmäsi minua. Ei ollut hänen tapaistaan laittaa viestejä työpäivän aikana.
”Olen pohtinut tätä meidän Facebook-kaveruuttamme ja tullut siihen tulokseen, että se ei ole meille toimivin tapa olla yhteydessä,” viesti jatkui. Sen lukeminen lukeminen tuntui pahalta.
Viesti oli kuin isku suoraan palleaan. Tulkitsin tekstin siten, että minut jätetään. Siivotaan pois kavereiden joukosta. Heitetään kylmästi pellolle.
Aivoni alkoivat heti etsiä syitä viestin lähettäjän mielenmuutokseen. Olimmehan jokin aika sitten yhdessä hyväksyneet FB-kaveruuden. Mikä on saanut hänet muuttamaan mielensä? Onko jotain tapahtunut?
Minua häiritsi ajatus siitä, että muut tietävät hänestä jotain mitä minä en. Ikään kuin en olisi yhtä arvokas kuin he.
Etsin syitä nimenomaan itsestäni. Olinko tehnyt tehnyt jotain väärää, loukannut häntä sanoillani, vaatinut liikaa? Olinko ollut jotenkin vääränlainen? Minkälainen minun sitten pitäisi olla, jotta kelpaisin?
Hylkäämisen ja kelpaamattomuuden tunteet velloivat sisälläni vahvoina. Tapahtuman pienuuteen ja merkitykseen verrattuna aivan liian vahvoina. Niin vahvoina, että niitä oli pakko pysähtyä tarkemmin miettimään.
Minun oli kohdattava yksi ihmisen syvimmistä peloista: hylätyksi tulemisen pelko. Me synnymme tähän maailmaan avuttomina vauvoina, jotka eivät pysy hengissä ilman huolenpitoa. Vauvalle hylätyksi tuleminen merkitsee varmaa kuolemaa.
Hyväksytyksi tulemisen tarve on niin syvällä meissä, että tulkitsemme sitä vasten ihmissuhteitamme myös aikuisina. Siksi pienikin selän kääntäminen voi kaiken ikäisistä tuntua pahalta.
Hyväksytyksi tulemisen tarve ei rajoitu vain omiin vanhempiin ja parisuhteeseen. Psykologi Sanna Aulankoski sanoo Helsingin Sanomissa (HS 16.12.2018), että myös ystävyyssuhteissa pelätään aika paljon torjutuksi tulemista. Taustalla voi olla esimerkiksi ajatus, että on vaivaksi toiselle, ja että toinen väsyy siihen.
Unohda sekä omat että toisen odotukset suhteesta. Tärkeintä on miettiä, mitä suhde itsessään tarvitsee, jos se tuntuu jännittyneeltä.
Torjumisen pelko voi estää hankalien asioiden ottamista puheeksi ystävän kanssa. Kuitenkin kaikissa merkittävissä ihmissuhteissa on myös erimielisyyksiä, väärinymmärryksiä ja epätasapainoa. Niistä vaikeneminen voi lopulta pilata koko ystävyyssuhteen.
Mielipahan uhallakin hiertävät asiat kannattaa selvittää. Psykologi Hanne-Leona Luomajoki sanoo Anna-lehdessä (5.12.2018), ettei hän ole nähnyt yhtään ihmissuhdetta, joka olisi mennyt eteenpäin ilman, että mieliä olisi joskus pahoitettu.
Katkokset ovat ystävyyssuhteiden kehityskohtia. Tietysti sellainen voi katkaista ystävyyden myös lopullisesti. Toisaalta vaikeasta hetkestä yli pääseminen voi entisestään lujittaa ystävyyssuhdetta, koska luottamus toiseen kasvaa. ”Sellainen ystävyys on kullanarvoinen”, Luomajoki kuvaa lehtihaastattelussa.
Hylkäämiseksi tulkitsemaani viestiä miettiessäni jouduin myös tarkentamaan, mitkä olivat omat odotukseni juuri tästä ihmissuhteesta. Mehän tapaamme kasvokkain ja meillä on silloin hauskaa yhdessä. Onko liikaa vaatia, että jaamme kaikki kuulumiset myös somemaailmassa?
Ystävyys on lahja, ei velvollisuus. Se on täysin vapaaehtoista.
Psykologi Hanne-Leona Luomajoki kehottaa tällaisessa tilanteessa unohtamaan sekä omat että toisen odotukset suhteesta. Tärkeintä olisi miettiä, mitä suhde itsessään tarvitsee, jos se tuntuu jännittyneeltä. Luomajoki muistuttaa, että suhde on se ystävyyden kolmas osapuoli, jossa yhdistyvät sekä minun että sinun tarpeesi.
Ystävyyssuhteessakin on oikeus vetää omat rajansa. Ystävyys on lahja, ei velvollisuus. Se on täysin vapaaehtoista, ja sen kaikilla osapuolilla on oikeus ajatella itseään ja omaa hyvinvointiaan.
Mitä siis minun ja minut FB-kavereistaan siivonneen ihmisen suhde tarvitsi? Päädyin pohdinnoissani siihen, että se tarvitsi selkeyttä, yksityisen ja julkisen rajojen piirtämistä uudelleen. Se tarvitsi yhteydenpidon siivoamista kaikesta turhasta. Se tarvitsi juuri meidän suhteemme ytimen kirkastamista.
Se tarvitsi virtuaaliyhteydenpidon sijaan keskittymistä tapaamisiin kasvokkain. Sitä, että tavatessamme kysymme oikeasti mitä toiselle kuuluu, emmekä oleta tietävämme, koska olemme tankanneet silmät ja korvat täyteen arkipäivän sattumuksia eri somekanavista.
Minua ei ole koskaan jätetty yhtä kauniisti.
Kaiken psykologisen itsetutkiskelun ja itsesäälissä vellomisen keskellä kännykkäni piippasi uudestaan. Hän jatkoi, antoi selityksen.
”Mitään ei ole tapahtunut eikä mikään ole muuttunut. Vain arvioni eri viestintäkanavien järkevyydestä. Näkemisiin IRL, oikeassa elämässä!”
Tunsin helpotusta. Kyse ei ollutkaan hylkäämisestä. Minä en ollut mokannut. Ainoa virheeni oli alkaa tulkita viestiä oman hylätyksitulemisen pelkoni kautta sen sijaan, että olisin kysynyt häneltä suoraan.
Nostan hattua hänelle, joka oli meistä rohkeampi ja otti asian reilusti puheeksi sen sijaan, että olisi vain blokannut minut virtuaalikavereistaan. Lopputuloksena ystävyytemme kirkastui ja syntyi juuri meille sopiva tapa kohdata.
Minua ei ole koskaan jätetty yhtä kauniisti.
Paula Tiessalo
Kirjoittaja on Yle uutisissa työskentelevä terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, jonka intohimona on yrittää ymmärtää ihmisiä.
Lisää asiaa ystävyydestä: Havaintoja ihmisestä: Läheisen ystävyyden muodostamiseksi tarvitaan 200 tuntia (audio)
Ystävyydestä voi keskustella ystävänpäivänä 14.2. klo 16.00 asti.