Mihin suuntaan maailma on mielestäsi menossa? Länsimainen keskiluokka on joskus määritelty niin, että se on se joukko kansasta, jolla on lähtökohtaisesti positiivinen tulevaisuususko. Heillä on alitajuinen tunne siitä, että tulevaisuudessa kaikki on vähän paremmin – tai ei ainakaan huonommin.
Tämä on saatu Suomessakin koskemaan isoa joukkoa ihmisiä. Niin sanottu vakaa ja moderni aika 1950-1980-luvuilla oli huikea trippi. Professori Anu Kantola on kuvannut sitä niin, että silloin ”joukkorahoitettiin suomalaisen keskiluokan synty”. Yhtenäiskulttuuri mahdollisti solidaarisuuden eli verot, varsinkin kun ne selvästi hyödyttivät lähes kaikkia. Koko ajan todella meni paremmin.
Nyt on toisin. Tulotason kautta mitattuna keskiluokka on jopa Helsingin kokoisella piskuisella mittausalueella alkanut pienentyä. Väitän, että tulevaisuususkon kautta määriteltynä keskiluokka on pienentynyt paljon enemmän kuin ymmärretään. Yksi syy on se, että kukaan ei tarjoa meille miellyttävää näkymää tulevaisuudesta. Siksi olemme pelokkaita ja siksi olemme eripuraisia. Suuret suomalaiset puolueet visioivat tietysti oikeudenmukaisuudesta ja ihanasta Suomesta, mutta millaisena se kaiken puheen alla näyttäytyy? Tuhon tieltä.
Oikeisto tarjoilee tuhoa, jonka aiheuttaa muun muassa valtion velka. Sen lupaus on siis maailma, jossa on niukalti valtionvelkaa. Mikä tulevaisuudenkuva se on? How hot is that?
Maailma mullistuu ympärillä ja työmarkkinat helisevät, mutta oikeistolle tulevaisuuden maailma on se, jossa viinaa saa ostaa yötä myöten. Vasemmisto taas kertoo, että hyvinvointivaltio on jo nyt tuhottu ja se tuhoutuu koko ajan entisestään, mutta he pystyvät hidastamaan vääjämätöntä loppua. Vähän niin kuin vihreät ja ympäristö. Heille on jäänyt tehtävä kertoa, että loppu todellakin on tulossa.
Sisimmässään jopa oikeistoäänestäjä alkaa ymmärtää, että kasvun aika on monella tapaa ohi.
Demareiden ja oikeiston yhteinen lupaus on ollut, että jos mennään tämän mallin kapitalismilla, kerätään siinä samalla veroja ja me kaikki olemme sosialidemokraattisen joustavia kasvun koneiston osasia, joten manna tihkuu sinullekin. Nyt on kuitenkin selvää, että sitä tihkuu globaalilla tasolla koko ajan vähemmän. Työntekijöiden osuus yhdessä tehdystä vauraudesta on esimerkiksi Amerikassa jäänyt 1970-luvun tasolle. Rikkaat todella rikastuvat emmekä ehdi odottaa, että alkaisiko tihkuminen joskus uudestaan.
Sisimmässään jopa oikeistoäänestäjä alkaa ymmärtää, että kasvun aika on monella tapaa ohi. Samalla on kaikessa hiljaisuudessa alettu lopettaa puhetta irtikytkennästä: se oli bisnestä tekevien vihreä utopia, jossa päästöt saadaan laskemaan mutta kasvu jatkaa kasvuaan. Niin ei käykään.
On siis selvää, että kaikki vähintäänkin muuttuu. Mutta silti nämä liikkeet eivät tarjoa uusia mielikuvia siitä, miten työt, ajatukset, pääomat, räsymatot ja keksinnöt tulevaisuudessa järjestetään niin, että kaikki on paremmin. Sen sijaan ne kiihdyttävät vanhoja lupauksiaan: Kerätään vielä vähemmän veroja! Kerätään vielä enemmän veroja! Ne ovat jääneet jumiin miettimään, miten selviämme murroksesta, mutta ne eivät uskalla kuvitella sen jälkeistä maailmaa.
Digitalisaation pitkäaikaisiin vaikutuksiin kuuluu muun muassa se, että rahavirrat karkaavat verotuksen ulkopuolelle.
Keskiluokan pää-äänenkannattajien tulevaisuudenkuvassa on toki muitakin näkymiä kuin valtiontalous. Niissä näkymissä ihmiset kouluttautuvat koko työuran ajan uudelleen, kaikki ovat yrittäjiä, maaseudulla tehdään hubeissa keinolihaa ja jengi on ylipäätään todella resilienttiä eli suomeksi joustavaa. Tämä mielikuva voi houkutella Sitran ovella kolkuttavaa korkeakouluopiskelijaa, mutta voin kertoa, että he eivät ole kansankunnan koko kuva. Jo nyt ”jakamistalous” näyttäytyy nälkäpalkalla ruokaa jakavalle Wolt-kuskille käsitteellisenä päänaukomisena.
Tosiasiassa digitalisaation pitkäaikaisiin vaikutuksiin kuuluu muun muassa se, että rahavirrat karkaavat verotuksen ulkopuolelle. Teknologinen ja kulttuurinen kehitys jakavat valtaa uudelleen tavalla, joka ei vaikuta ollenkaan reilulta.
Mutta on yksi liike, joka todella tarjoaa miellyttävän tulevaisuuden ja selkeät keinot siihen. Se on konservatiivinen liike, joka Suomessa näyttäytyy esimerkiksi perussuomalaisen puolueen nousuna. He maalaavat kuvan tulevaisuudesta, joka ei monesta kuulosta ollenkaan pahalta. Kuva on kirkas ja selkeä, ongelmille on syyt ja ratkaisut eikä ketään kohti osoiteta loputonta vaatimusta muutokselle.
Perussuomalaisen sinisessä tulevaisuudessa ei ole sosiaalisten roolien moninaisuutta. Siellä teknologinen kehitys on suljettu Suomen rajojen ulkopuolle (paitsi niiltä osin kuin se hyödyttää meitä). Siellä rajat päästävät läpi vain hyvät ja työteliäät ihmiset ja voimme keskittyä auttamaan heitä, jotka vaikuttavat sopivalla tavalla suomalaisilta. Tämä kaikki vaatii jonkin verran rakennushommia rajoilla ja tasa-arvopuheiden määrätietoista vaientamista, mutta ei sen kummempaa.
Tietysti ulkopuoliselle saattaa näyttää hankalalta se, miten menneet kulttuuriset uskomukset saadaan palautettua laajojen ihmisjoukkojen mieliin. Mutta on siinä ennenkin onnistuttu. Se ei ole vaatinut muuta kuin sen, että joku on tarjonnut työtä, ratkaisukeinoja ja näkymän siitä, että oma valtakunta on kerran vielä sellainen kuin ennen – it gets better.
Tällaisten tulevaisuuskuvien tarjoaminen ei ole – mainittakoon tässä – minkään puolueen, liikkeen tai ihmisen yksinoikeus.
Riku Siivonen
Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.
Aiheesta voi keskustella 13.2. klo 16.00 asti.