Tänä keväänä moni sellainen ikätoveri, julkkiskin, jonka on ajatellut kuuluvan niin sanotusti kalustoon, on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.
Se on hieno sanonta, ajasta ikuisuuteen. Täällä me näet olemme, ajassa, tässä päivässä ja toivottavasti huomisessa, mutta ikuisuudella ei ole rajoja.
Syöpään kuollut kirjailija Henning Mankell kirjoitti pelkäävänsä kuolemassa juurikin ikuisuutta. Elämä oli lyhyt, mutta ikuisuus niin pitkä – tai ei edes sitä.
Ikuisuus oli aina.
Arvostaisimmeko elämää ja toisiamme enemmän, jos puhuisimme kuolemasta edes hieman enemmän.
Kun ihminen kuolee, me muistelemme häntä elävänä, emmekä ajattele hänen kuolemaansa. Emme ajattele häntä kuolleena, vaan katselemme hänestä otettuja valokuvia, jossa hän ei ole ikuisuudessa, vaan ajassa täällä meidän kanssamme.
Kuolemaa sen sijaan haluaa ajatella hyvin harva.
Eräiden filosofien mielestä se onkin viisasta, mutta itse mietin, arvostaisimmeko elämää ja toisiamme enemmän, jos puhuisimme kuolemasta edes hieman enemmän.
Nyt kuolema on siivottu pois ja siirretty sermin taa niin, ettei kenenkään tarvitse nähdä tai kuulla siitä. Tähänkin kirjoitukseen olisi pitänyt kai laittaa ”trigger warning”, ettei kukaan vain ahdistu. Mutta entä jos ihminen ahdistuu juuri siksi, ettei kuolemasta puhuta? Että se on kauempana kuin koskaan ihmiskunnan historiassa?
Kun oma läheiseni kuoli, järkytys oli käsittämätön – yhtä suuri kuin varsinainen suru. En ollut koskaan aiemmin varsinaisesti ajatellut, että läheiseni – saati sitten minä – joskus aivan oikeasti kuolee.
Lehtijutuissa kuolema näyttäytyy pikku-uutisina, jossa joku menehtyy nokkakolarissa tai järjettömässä onnettomuudessa, kuten putoamalla siiloon tai puristumalla trukkikuorman väliin, tai sitten maailman toisella puolen luonnonkatastrofissa tai sisällissodassa. Julkkikset menehtyvät ja sitten heitä muistellaan jättiliittein ja erikoisnumeroin. Valokuvissa näkyy korkeintaan muunväristen ihmisten ruumiita pommin tuhoamissa raunioissa. Muutoin kuolleen kuvaamista pidetään häväistyksenä, vaikka vielä isovanhempien kuva-albumista saattaa löytää pieniä mustavalkoisia valokuvia, joissa koko saattoväki tuijottaa avonaiseen arkkuun.
Kuolleen kasvoja siksi on harva nähnyt, niistä on vain fiktiivisiä toisintoja, jotka ovat peräisin elokuvastudioiden maskeeraajilta ja kirjojen kuvailuista. Kuolleen kasvoihin on sen sijaan harva koskaan katsonut ja harva edes haluaa.
Ja miksi?
Tietysti siksi, että pelkäämme omaa kuolemaamme.
Uskon, että juuri alitajuinen kuolemanpelko luuraa monen sellaisen asian taustalla, joka on nytkin pielessä yhteiskunnassamme.
Yksi niistä on järjetön nuoruuden palvonta, jonka toinen puoli on tietenkin ikäsyrjintä eli ageismi. Vimman vallassa kaikki ikäiseni yrittävät pysyä ”nuorekkaina”, ostelevat antiage-voiteita ja HIIT-jumppaavat kuin viimeistä päivää.
Toinen on vanhusten hylkääminen yksinäisyyteen ja heidän huono hoivansa. Tätä mieltä on myös emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä. Hänenkin mielestään vanhusten kohtelu kertoo nimenomaan työikäisen väestön omasta vanhenemisen ja kuoleman pelosta.
Ei siis ihme, että aktiivisuuden vaatimukset koskevat jo vanhuuttakin – kaikkien tulisi olla ikiliikkujia à la Aira Samulin, golfata Miamissa, yksinpurjehtia ja hiihtää Lapponian kaikki kolme täysmatkaa kahdeksankymppisenä. Myös kuolemassa on ihanteensa – se pitäisi tehdä mahdollisimman sisäsiististi, pitäisi kaatua suorilta, kuolla ns. saappaat jalassa. Kaikkein parasta olisi, että kaatuisi suoraan arkkuun, jonka kansi napsahtaisi saman tien kiinni.
Koska kuoleminen ei tapahdu näin mallikkaasti, se on siirretty mahdollisimman näkymättömiin ammattilaisten hoidettavaksi. Nykyaikana kuolleeseen ei tarvitse koskea, se koettaisiin kammottavaksi, jopa likaiseksi.
Uumoilen, että juuri tämän vuoksi moni myös haluaa oman ruumiinsa tai läheisensä tuhkattavan. Kuvitelma maatumisesta on nimittäin aivan liian hirveä. Miten moista voisi ajatella maailmassa, jossa kaikki pyörii hygienian, jatkuvien uutuuksien ja uudistumisen sekä ikuisen kauneuden ehdoilla? Se on todellakin mahdotonta.
Mutta kuten Juice Leskinen aikoinaan lauloi: elämä on kuolemista. Joka päivä solumme vanhenevat, popsimme miten paljon antioksidantteja tahansa. Meidän kehomme palavat yksinkertaisesti pikkuhiljaa poroksi.
Millä tavoin pystyisimme siis hyväksymään rajallisuutemme?
Vai pitäisikö meidän tosiaan elää niin kuin kaikki jatkuisi loputtomiin?
Asta Leppä
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, tietokirjailija ja kestävyysurheilun harrastaja. Hän kirjoittaa paraikaa kolmatta kirjaansa, jonka aiheena on vastakkainasettelun ilmapiiri.
Kuolemasta voi keskustella 13.2. klo 16.00 asti.