Kun Lumikki Heikkilä sai joulupukilta viulun ollessaan 3-vuotias, vaikutti siltä, että hän on syntynyt soitin kädessään. Soinnikas ääni löytyi heti ja oppiminen oli alusta asti poikkeuksellisen vaivatonta. Puolen vuoden soittamisen jälkeen hän tapaili korvakuulolta viulukonserttoa.
Nyt Lumikki Heikkilä on 5-vuotias ja soittaa sellaisia kappaleita, joita tavallisesti soitetaan, kun soittoharrastus on jatkunut noin vuosikymmenen. Maallikkokin näkee ja kuulee, että soiton varmuudessa ja pienen lapsen tavassa käsitellä minikokoista viulua on jotakin hyvin poikkeuksellista. Tänä keväänä Lumikki pyrkii Joensuun kaupunginorkesterin solistiksi nuorten solistien konserttiin. Hän on kiistatta musiikillinen superlahjakkuus.
– Lahjakuutta on monen tasoista, mutta mitään tämän kaltaista en ole ennen kohdannut, sanoo lähes parikymmentä vuotta viulunsoittoa opettanut lehtori Katri Kaihola Joensuun konservatoriosta.
Lahjakkuuden tabu murtuu hitaasti
Lahjakkuus on perinteisesti ollut Suomessa vaikea puheenaihe.
– Se on herättänyt voimakkaita tunteita Suomen tasa-arvoa korostavassa kulttuurissa, sanoo kasvatustieteen tohtori Sonja Laine. Hän on tutkinut väitöskirjassaan luokanopettajien näkemyksiä lahjakkaiden kasvatuksesta.
Laineen mukaan lahjakkuuden tabu on pikkuhiljaa murtumassa. Lapsen yksilöllisten ominaisuuksien tukemista pidetään tärkeämpänä kuin ennen. Kaikkea lahjakkuutta ei kuitenkaan huomata ja hyväksytä.
– Meidän on helpointa hyväksyä lahjakkuus taito- ja taideaineissa, esimerkiksi musiikissa ja liikunnassa. Niissä lahjakkaille on tarjolla laajasti tukea esimerkiksi lasten harrastuksissa, Sonja Laine huomauttaa.
Krokotiili narskuttaa viululla
Lumikki Heikkilälle soittimen käsittely on alusta alkaen ollut ihmeellisen luontevaa. Se on musiikillisesti lahjakkaalle lapselle tyypillistä. Sormet liikkuvat kielillä vikkelästi, ja Heikkilä oppii nopeasti ulkoa pitkiä viulukappaleita.
Juuri nyt soittotunnilla Heikkilä soittaa aikuisen korvin kuunneltuna Ch. Danclan vaativaa viulukappaletta, Premier soloa. Lapsi itse kuitenkin kertoo viululla tarinaa, jossa krokotiilin hampaat narskuvat ja kolibrit lentävät piruetteja taivaalla.
– Siinä lopussa ne kaikki eläimet osallistuvat juoksukilpailuun, Lumikki Heikkilä kuvailee.
Hän oppii ja muistaa sävellykset tarinoina. Tarinat syntyvät yhdessä soitonopettaja Katri Kaiholan kanssa. Lumikkia opettaessaan Kaihola joutuu muistuttamaan itseään, että vaikka kappaleet ovat hyvin haastavia, soittaja on leikki-ikäinen lapsi.
– Oppimisen pitää tapahtua lapsen maailmassa, ei siinä maailmassa, jonka me aikuiset hahmotamme. Minun tärkein tehtäväni on pitää yllä soittamisen iloa, Katri Kaihola sanoo.
Se on usein helppoa, sillä Lumikki Heikkilällä on vahva oma halu soittaa ja ikäänsä nähden poikkeuksellinen keskittymiskyky.
Saman tyyppisiä lapsia ovat olleet monet nyt aikuiset huippumuusikot, kertoo Pirre Maijalan (nyk. Raijas) väitöstutkimus huippumuusikoksi kasvamisesta.
Iän myötä halu soittaa on monella huippumuusikolla jalostunut intohimoksi musiikkia kohtaan. Maijalan tutkimukseen osallistuneista huippumuusikoista moni kuvaili kokeneensa kouluikäisenä voimakkaan emotionaalisen hetken, joka liittyi musiikkin ja soittamiseen. Kokemus oli heidän mielestään soittouran kannalta käänteentekevä.
Lahjakkuus ei kuitenkaan kehity ilman ympäristön tukea. Moni huippumuusikko on kasvanut kodissa, jossa vanhemmat ovat olleet tiiviisti mukana lapsen soittoharrastuksessa tai soittaneet myös itse.
Niin on myös Heikkilöillä. Lumikin vanhemmat ovat ammattimuusikoita. Isä Jussi-Pekka Heikkilä pitää huolta siitä, että Lumikki soittaa joka päivä. Äiti Mari-Annika Heikkilä puolestaan treenaa sellonsoittoa 4-vuotiaan Ruusun kanssa. Perheen 1-vuotiaille kaksosille ei vielä ole valittu omia instrumentteja.
Isä on mukana Lumikin soittotunneilla kaksi kertaa viikossa ja videoi usein tunteja, että osaisi neuvoa tyttöä oikein kotona. Soittamiseen käytetään päivittäin aikaa noin tunti. Parhaiten Lumikki jaksaa keskittyä soittamiseen aamuisin ennen päiväkotiin menoa.
– Lumikki valitsee aikanaan itse, haluaako hän musiikista ammatin. Lahjakkuus on kuitenkin niin ilmeistä, että haluamme tarjota sellaiset lähtökohdat, joissa se on mahdollista, Jussi-Pekka Heikkilä sanoo.
Soittoharrastuksessa vanhempia tarvitaan erityisesti harjoittelussa auttamiseen ja siihen kannustamiseen.
– Säännöllinen harjoittelu on taito, joka pitää opetella, soitonopettaja Katri Kaihola sanoo.
Perinteinen käsitys on, että soittaminen täytyy aloittaa hyvin nuorena, jos mielii huipulle. Niin usein myös tapahtuu erityisesti Aasian maissa. Katri Kaihola on asiasta eri mieltä.
– Mielestäni ei ole välttämätöntä aloittaa ennen kouluikää. Kouluikäinen lapsi oppii asioita paljon nopeammin kuin leikki-ikäinen.
Jos hyvin pieni lapsi ilmaisee halunsa soittaa, kannattaa vanhempien Kaiholan mielestä pohtia, millainen keskittymiskyky lapsella on. Kiinnostus saattaa lopahtaa äkkiä, jos lapsi ei opi haluamiaan asioita.
Isän kanssa soittaminen on mukavinta
Sonja Laineen mielestä lahjakkuudesta pitäisi puhua nykyistä enemmän. Hän muistuttaa, ettei kaikilla vanhemmilla ole kykyä tunnistaa tai tukea lahjakasta lasta. Siksi lahjakkuus pitäisi tunnistaa myös kodin ulkopuolella. Pikkuhiljaa suhtautuminen lahjakkuuteen muuttuu koulumaailmassa. Uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa puhutaan nyt ensimmäistä kertaa taitavien oppilaiden opetuksen eriyttämisestä.
Lahjakkaan lapsen tukeminen on tärkeää mutta se ei aina ole helppoa. Maailma on täynnä tarinoita loppuun poltetuista ihmelapsista. Lahjakasta lasta voi tukea myös väärällä tavalla, Sonja Laine vahvistaa.
– Ollaan väärällä polulla, jos vanhemmalle tulee tärkeämmäksi se, kuinka lapsi pärjää kuin se, miten hän jaksaa ja voi.
Musiikki on isossa roolissa Heikkilöiden perhe-elämässä. Vanhemmille on silti tärkeää, että Lumikilla on soittamisen lisäksi myös muita harrastuksia ja tavallinen lapsen elämä, johon kuuluu päiväkotia ja leikkiä.
– Emme tee kotona erityisen isoa numeroa viulunsoitosta. Kunhan soitellaan menemään päivittäin, Jussi-Pekka Heikkilä kuvailee.
Juuri se on myös Lumikki Heikkilästä mukavinta.
– Kivointa on soittaa silloin, kun isä säestää.