Presidentti Donald Trump on joutunut arvosteluryöpyn kohteeksi peruttuaan vierailunsa Bois Belleaun amerikkalaiselle hautausmaalle Ranskassa.

Valkoinen talo perui matkan ”sään aiheuttamien aikataulu- ja logistiikkavaikeuksien vuoksi".

Trumpin oli määrä vierailla lauantaina hautausmaalla, jonne on haudattu ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita amerikkalaissotilaita.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Trumpin oli tarkoitus lentää helikopterikyydillä Pariisista Belleauhun, mikä kestää noin 30 minuuttia, kertoo NBC News. Sääennuste lupaili kuitenkin sateita alueelle, joten Valkoinen talo perui matkan turvallisuussyistä.

Trumpin sijaan Belleauhun matkasivat autosaattueessa Valkoisen talon kansliapäällikkö John Kelly sekä Yhdysvaltain asevoimien komentaja, kenraali Joseph Dunford. Noin 80 kilometrin matka kesti arviolta 90 minuuttia suuntaansa.

Winston Churchillin pojanpoika: ”Patettinen mitättömyys”

Trumpin poisjäänti Bois Belleaun amerikkalaiselta hautausmaalta on saanut osakseen runsaasti arvostelua.

Britannian konservatiivien kansanedustaja Nicholas Soames, joka on Winston Churchillin pojanpoika, kutsui Trumpia ”pateettiseksi mitättömyydeksi”, joka ei viitsinyt uhmata säätä kunniottaakseen kaatuneita. Soamesin mukaan Trump ei ole sopiva edustamaan Yhdysvaltoja.

Republikaanipresidentti George W. Bushin ja demokraattipresidentti Barack Obaman turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toiminut Kelly Magsamen avasi niin ikään sanallisen arkkunsa Twitterissä.

Magsamen hämmästeli, miten Trump ei viitsinyt vaivaantua kunniottamaan kaatuneiden amerikkalaissotilaiden uhrauksia ensimmäisessä maailmansodassa sateen vuoksi.

– Jostain syystä kaikki muut kykenivät niin tekemään, kirjoitti Magsamen.

Valkoinen talo ei kertonut, miksi Trump ei lähtenyt Belleauhun autosaattueessa, kun kävi ilmi, ettei matkaa voitu tehdä helikopterikyydillä.

CNN:n mukaan viime hetken peruutuksen myötä Trumpille jäi runsaasti tyhjää tilaa iltapäivän aikatauluun ennen illallista maailman johtajien kanssa Pariisin Musée d'Orsaylla.

Merkel ja Macron laskivat seppeleen aselevon allekirjoituspaikalla Compiègnessä

Ranskan presidentin Emmanuel Macronin ehdotus EU:n yhteisestä armeijasta ei miellytä Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpia – Euroopan tulisi maksaa oma osuutensa Natosta

Nainen työskenteli keskiviikkona huhtikuussa 2017 kotonaan Pirkanmaalla. Hänen silloinen miesystävänsä tuli töistä naisen kotiin. Mies kuuli eteisessä, että nainen keskustelee hiljaisella äänellä jonkun kanssa.

Mies halusi tietää, mitä nainen puhuu. Hän nauhoitti salaa ääniä naisen asunnolta.

Poliisin tietoon tulleet salakuuntelu ja -katselu ovat yleistyneet nopeasti Suomessa.

Salakuuntelusta tuomitaan, jos luvatta teknisellä laitteella kuuntelee tai tallentaa keskustelua, puhetta tai yksityiselämästä kuuluvaa muuta, kotirauhan suojaamassa paikassa syntynyttä ääntä.

Salakuuntelu tulee harvoin poliisin tietoon. Poliisille ilmoitettiin viime vuonna yhteensä 20 salakuuntelusta.

Vuonna 2010 tapauksia tuli poliisin tietoon 11.

Jäävuoren huippu

Salakatselusta tuomitaan puolestaan esimerkiksi silloin, jos ilman lupaa teknisellä laitteella katselee tai kuvaa toista henkilöä kotirauhan suojaamassa paikassa.

Viime vuonna poliisin tietoon tuli salakatseluun liittyviä tapauksia 256, kun esimerkiksi vuonna 2010 tapauksia oli 81. Luvut käyvät ilmi poliisin tilastopalvelusta.

Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen uskoo, että poliisin tietoon tulleet tapaukset ovat jäävuoren huippu.

– Piilorikollisuus on yleisempää kuin poliisin tietoon tulleet pienet määrät. Ilmi tulleet tapaukset eivät kerro ilmiön laajuudesta. Veikkaan, että salakatselu on yleisempää.

Salakuuntelusta ja -katselusta voi tulla enintään vuosi vankeutta. Esimerkiksi kotirauhan rikkomisesta voi tulla vankeutta kaksi vuotta.

– Mistään harmittomasta ei ole kyse, vaan teolla voidaan aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, Tolvanen sanoo.

Ahdistava kokemus

Pirkanmaan tapauksessa asia selvisi naiselle vasta parin päivän kuluttua seuraavana sunnuntaina. Silloin hänen miesystävänsä kysyi, kenen kanssa nainen oli keskustellut puhelimessa keskiviikkona hänen tullessaan kotiin.

Nainen kuuli miehen ottaman nauhoitteen ja sai selvää yksittäisistä sanoista. Nauhoitus oli soitettu hänelle ensimmäisen kerran kännykästä ja toisen kerran kuulokkeilla. Nauhoite kesti noin minuutin ja 20 sekuntia.

Nauhoittaminen oli naisen mukaan ahdistava kokemus, koska nainen oli luottanut silloiseen miesystäväänsä. Asia eteni oikeuteen.

Mies kiisti syytteen ja väitti, että hän oli tehnyt nauhoitteen omassa kodissaan ja äänittänyt siihen televisiolähetystä. Käräjäoikeus ei pitänyt tätä uskottavana.

Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi tällä viikolla yli nelikymppisen miehen salakuuntelusta sakkoihin. Päiväsakoista kertyy 390 euroa maksettavaa. Lisäksi miehen pitää maksaa naiselle kärsimyksestä 300 euroa ja oikeudenkäyntikulut.

Käräjäoikeuden mukaan miehen menettely on moitittavaa erityisesti sen vuoksi, että se on tapahtunut kotirauhan suojan ydinalueella.

Tuomio ei ole lainvoimainen.

Tekniset laitteet yleistyneet

Salakatselu ja -kuuntelu ovat yleistyneet, koska tekniset laitteet ovat kehittyneet. Professori Matti Tolvanen muistuttaa, että kännykkäkameroiden yleistyminen on lisännyt kuvaamista ilman lupaa.

– Riskit joutua salakatselun kohteeksi ovat merkittävästi suuremmat kuin ennen. Tekniikka on kehittynyt, eikä se vaadi erityisiä taitoja.

Jos salaa otettuja kuvia tai nauhoitteita levittää, tulee uusia syytteitä esimerkiksi kunnianloukkauksesta.

– Aikaisemmin jos halusi levittää toisesta intiimejä kuvia, piti lähettää ne postilla. Nyt voi lähettää helposti internetin kautta kuvia laajalle joukolle.

– Usein näihin liittyy, että otetaan salakuvia ja pannaan levitykseen tai uhataan levittää, jos ei maksa. Tämäntyyppisiä yrityksiä on tullut aina silloin tällöin.

Salakatselussa ja -kuuntelussa on kyse salaisesta kuvaamisesta tai nauhoittamisesta kotirauhan piirissä. Tämä tarkoittaa Tolvasen mukaan kotia tai pihaa.

Sen sijaan julkisella paikalla voi kuvata tai kuunnella toisen puhetta.

– Kohtelias kysyy luvan julkisellakin paikalla kuvaamiseen, vaikka se ei rikollista olisikaan. Yleisellä paikallakaan ei saa kuunnella tai tallentaa teknisellä laitteella puhetta, jota ei ole itselle tarkoitettu, Matti Tolvanen muistuttaa.

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) valmistelee kiireellä muutoksia vasta uudistettuun terveydenhuoltolakiin. Vuonna 2017 voimaan tulleeseen lakiuudistukseen jäi puutteita.

Uudistuksessa nukutusta vaativa leikkaushoito siirrettiin kahteenkymmeneen päivystävään keskussairaalaan. Käytännössä se lopetti leikkaustoiminnan aluesairaaloista. Näin kävi esimerkiksi Kouvolassa.

Lakiin lipsahti kuitenkin virhe. Uudistusta tehtäessä unohdettiin, että erillisen sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta annetun lain mukaan kunta tai kuntayhtymä ei voi ostaa palveluita toimijalta, joiden palvelut eivät ole samalla tasolla kuin ostajalla.

Jos keskussairaala haluaisi ostaa nukutusleikkauksen terveysyritykseltä, pitäisi yrityksellä olla omat kellon ympäri päivystävät lääkärinsä. Se olisi yritykselle niin kallista, että ajatus on mahdoton.

Käytännössä lakiuudistus siis estää julkista sektoria ostamasta kiireettömiä nukutusleikkauksia terveysyrityksiltä.

Ministeriö on aiemmin myöntänyt, että edellinen lakiuudistus oli osittain epäonnistunut.

Huolena leikkausten laatu ja epäreilu kilpailu

Lakia ja siihen liittyviä asetuksia ollaan nyt uudistamassa siten, että kiireettömiä nukutusta vaativia leikkauksia voitaisiin tehdä myös suurten sairaaloiden ulkopuolella. Tavoitteena on saada yksityispuolen leikkaussalit tehokkaampaan käyttöön ja selkiyttää nykykäytäntöjä.

Pääehtona on, että päivystävän sairaalan on oltava alle puolen tunnin ajomatkan päässä, jos potilaan leikkauksessa tapahtuu jotain odottamatonta. Puolen tunnin aikaraja on niin tiukka, että käytännössä leikkaussalien on sijaittava keskussairaaloiden lähistöllä. Vaatimus tarkoittaa siis sitä, että lakiuudistuksen vaikutukset näkyisivät pääasiassa suuremmissa kaupungeissa.

Sairaanhoitopiireille laki toisi uusia velvoitteita. Kriitikoiden mielestä se voisi tuoda myös lisäkustannuksia.

Lakitekstin luonnos kävi lausuntokierroksella alkuvuodesta 2018. Silloin sitä kritisoitiin niin julkiselta kuin yksityiseltä puolelta. Uudistusten piti tulla voimaan jo heinäkuussa 2018, mutta toisin kävi.

Lokakuussa lakiluonnoksesta kerättiin mielipiteitä toisen kerran. Yle kävi läpi luonnoksesta annetut uudet kirjalliset lausunnot. Voit itse tutustua niihin täällä.

Uudistusta kammoksuu etenkin julkinen sektori.

Keskussairaaloista "tukisairaaloita"

Uudistuksen tavoitteena on, että laki kohtelisi yksityisiä ja julkisia leikkaussaleja nykyistä yhdenvertaisemmin. Sen pelätään kuitenkin toimivan juuri päinvastoin.

Sairaanhoitopiireissä uskotaan, että uudistus toisi julkiselle puolelle lisää kustannuksia. Samalla se keikauttaisi kilpailutilannetta epäreilusti yksityissektorin eduksi.

Julkiset sairaalat velvoitettaisiin hoitamaan terveysyritysten leikkausten ongelmatilanteita kellon ympäri. Ongelmia voi ilmetä leikkauksen aikana tai sen jälkeen esimerkiksi verenvuotona tai infektiona.

Julkinen sektori katsoo, että hoitovastuu ja jälkihoidon kustannukset eivät tällaisissa tapauksissa kuulu niille.

"Järjestelystä aiheutuisi kustannusten ja hoitovastuun siirtymistä yksityiseltä palveluntuottajalta julkiselle sairaalalle", todetaan Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymän lausunnossa.

Lähes kaikki sairaanhoitopiirit kritisoivat samaa asiaa. Myös terveydenhuoltoa valvova Valvira pelkää, että tällaisenaan uudistus voisi johtaa päivystyssairaaloiden kuormittumiseen.

Ylen haastattelema sosiaali- ja terveysministeriön hallitusneuvos Anne Koskela on eri mieltä kuin kriittiset sairaanhoitopiirit.

– Nykylainsäädännön mukaankin päivystyssairaalat joutuvat hoitamaan ongelmatilanteet, mutta asiasta ei vain ole mitään sopimusta, Koskela sanoo.

Uudistuksessa julkiset sairaalat velvoitettaisiin varmistamaan, että yksityiset leikkaussalit täyttävät laatu- ja potilasturvallisuusvaatimukset. Tällä hetkellä päävastuu valvonnasta on aluehallintovirastoilla, jotka myös myöntävät terveysyrityksille luvat leikkaustoiminnan pyörittämiseen.

Julkisen sektorin mukaan uudistus lisäisi päivystyssairaaloiden työtaakkaa, kun laki velvoittaisi ne valvomaan yksityisiä leikkaussaleja.

Lakiluonnoksessa julkisista sairaaloista puhutaan “tukisairaaloina”, jotka mahdollistavat julkisin varoin tapahtuvat leikkausoperaatiot yrityspuolella.

Kuka kuittaa leikkausvirheen laskun?

Kuka sitten maksaisi leikkauskomplikaatioiden eli mahdollisten ongelmien hoidon ja niihin varautumisen? Sitä lakiluonnos ei määrittele. Asiasta tulisi sopia erikseen julkisten sairaaloiden ja terveysyritysten välillä.

– Sopimuksen tekeminen parantaisi sitä, että tilanteet olisivat ennakoitavissa, hallitusneuvos Koskela sanoo.

Sairaanhoitopiirit pelkäävät, että lasku yksityisten leikkauskomplikaatioista jäisi lopulta niiden maksettavaksi, vaikka periaatteessa asiasta voisikin neuvotella yksityisten terveysyritysten kanssa. Asia linkittyy yhteen sairaanhoitopiirien huolen kanssa siitä, että yksityiset terveysyritykset imuroisivat kirurgit työmarkkinoilta.

Otetaan havainnollistava esimerkki, joka on kuvitteellinen, mutta mahdollinen:

Keskussairaalan vieressä on yksityisen yrityksen pyörittämä leikkaussali. Uravaihtoehtojaan pohtiva kirurgi voisi käytännössä tehdä samaa työtä kummassakin, mutta yrityspuolella hänen ei tarvitsisi kärsiä kuluttavista päivystysvuoroista. Kirurgi valitsee yksityispuolen.

Yhä useampi lääkäri tulee samaan johtopäätökseen, jolloin keskussairaala ajautuu vähitellen työvoimapulaan. Leikkausjonot pitenevät. Jonoja päätetään lyhentää ostamalla leikkauksia yksityiseltä.

Koska keskussairaala on ajautunut tilanteeseen, jossa sen on käytännössä pakko käyttää ostopalveluita, sen voisi olla vaikeaa neuvotella tasapuolista sopimusta ongelmallisten leikkausten jälkihoidon kustannuksista.

Tilanne voisi muuttua sairaanhoitopiirille hankalaksi myös, jos sen alueella oleva yksityinen leikkaussali pystyisi haalimaan potilasmassoja laajalta alueelta: Jos esimerkiksi Lahdessa toimiva yksityinen leikkaussali saisi runsaasti asiakkaita ympäri Suomea, Lahden keskussairaala saattaisi joutua satsaamaan lisää päivystykseensä, vaikka potilaat tulevatkin muiden sairaanhoitopiirien alueelta.

Sosiaali- ja terveysministeriössä ei uskota, että muutokset vaikuttaisivat sairaanhoitopiirien talouteen tai työvoiman saantiin.

– Joillain alueilla voi olla työvoiman kanssa ongelmia, mutta ne ovat sellaisia alueita, että ongelmia saattaisi olla muutenkin, hallitusneuvos Anne Koskela sanoo.

Koskelan mukaan päivystyksiä saatetaan kuitenkin joissain tilanteissa joutua laajentamaan.

– En tiedä, onko se nyt niin iso riski, hän sanoo.

Kritiikkiä tulee myös yksityissektorilta

Yksityinen terveyspalveluyritys Pihlajalinna on mielipiteessään lähes yhtä ankara kuin sairaanhoitopiiritkin. Myös osa terveysyrityksiä edustavia etujärjestöjä kritisoi uudistusta, tosin astetta laimeammin.

Mielenkiintoista on, että Pihlajalinnassakin nähdään lain johtavan epäreiluun kilpailutilanteeseen – tosin eri syystä kuin julkissektorilla.

Pihlajalinnaa korpeaa etenkin lakiin kirjattu puolen tunnin aikaraja, jonka kuluessa potilas on saatava päivystyssairaalaan. Tämä rajaa käytännössä leikkaustoiminnan suurempiin asutuskeskuksiin.

"Laadun näkökulmasta leikkaavan yksikön laadukas ja tasalaatuinen toiminta on huomattavasti oleellisempaa kuin sen maantieteellinen sijainti", toteaa Pihlajalinna lausunnossaan.

Moni muukin mielipiteensä kertonut kritisoi sitä, että aikarajalle ei ole lääketieteellistä perustetta. Tätä mieltä on myös Helsingin yliopiston professori Lasse Lehtonen.

Usea lausunnonantaja haluaisi poistaa aikarajan kokonaan tai vaihtaa sen puolesta tunnista tuntiin.

Aikarajan tilalle on ehdotettu esimerkiksi leikkaushoidon laadullista mittaamista. Anne Koskelan mukaan se ei tällä hetkellä yksinkertaisesti ole mahdollista.

– Kukaan ei ole pystynyt ehdottamaan konkreettisia laadullisia mittareita, niitä on niin hirveän vaikea tehdä. Parempaakaan systeemiä ei olla nyt keksitty tähän.

Sekä yksityisellä että julkisella puolella epäillään, että uudistus voisi vaikuttaa leikkaushoidon laatuun: Pihlajalinnan mielestä puolen tunnin aikaraja heikentää leikkausten laatua. Julkiselta puolelta esimerkiksi HUS näkee, että hoitoa voivat huonontaa laatukriteerit, jotka ovat yksityispuolella löyhempiä kuin julkisella.

Lakiuudistus myös laajentaisi terveydenhuoltolaissa määritellyt vuosittaiset vaaditut leikkausmäärät koskemaan terveyspalveluyrityksiä.

"Kyllähän tämä on aika nopealla aikataululla valmisteltu"

Lääketieteellisten asioiden lisäksi lausunnonantajat kritisoivat tapaa, jolla lain ja asetusten valmistelua on tehty. Siitä paistaa kiire.

Kirjallisten lausuntojen toimittamiseen annettiin aikaa vain reilu viikko. Esimerkiksi Lapin sairaanhoitopiiri pitää aikataulua kohtuuttomana.

Kaupungeilta mielipidettä ei pyydetty. Jämsän kaupunki lähetti asiasta kimpaantuneen lausunnon, koska se katsoo, että lakimuutoksen vaikutukset osuisivat rankasti juuri sinne.

Jämsässä toimii terveysyritys Pihlajalinnan pyörittämä Jokilaakson sairaala, jonne kaupunki on ulkoistanut terveyspalveluitaan. Kaupunki pelkää, että sairaalassa tehtävät leikkaukset joudutaan lopettamaan.

Ministeriön Anne Koskela korostaa, että kyseessä ei ollut varsinainen lausuntokierros, vaan kuulemistilaisuus, johon sai lähettää myös kirjallisen lausunnon. Jämsän tilanteeseen laki ei Koskelan mukaan tuo muutoksia, koska Jokilaakson sairaala ei tälläkään hetkellä täytä lain vaatimuksia.

Hoppu paistaa myös lakiluonnoksen mukana tulleesta asetusluonnoksesta. Siitä ei esimerkiksi käy selkeästi ilmi, tarkoitetaanko “tukisairaaloilla” terveydenhuoltolain mukaisia laajan päivystyksen sairaaloita vai kaikkia päivystäviä keskussairaaloita.

Anne Koskelan mukaan virheitä sisältävä asetusluonnos on vielä raakile, mutta se haluttiin lähettää lakiluonnoksen mukana, jotta asiasta muodostuisi parempi kokonaiskuva.

Kiirettä Koskela ei kiellä.

– Kyllähän tämä on aika nopealla aikataululla valmisteltu. Se tuli ihan siitä, että tämä on pakko saada eduskuntaan joulukuun alkupuolella. Meidän ministeri (Annika Saarikko, kesk.) päätti, että tehdään tämä kuitenkin, hän toteaa.

Lakiuudistus aiotaan esitellä eduskunnalle joulukuussa. Muutosten on määrä tulla voimaan keväällä 2019.

Kuljet kadulla pienen lapsen kanssa, kun äkkiarvaamatta hän irrottaa otteensa ja lähtee juoksemaan. Saat hänestä otteen juuri ennenkuin auto suhahtaa ohi. Saat hirveän raivokohtauksen ja alat huutaa lapselle, kuinka typerästi hän juuri teki.

– Aggressio on sekä tunnetta että toimintaa. Suuttuminen on reaktio, joka on tarkoitettu suojaamaan kauhun tunnetta lapsen menettämisestä. Lapsi näkee vain päällimmäiseen tunteen, joka on raivoaminen ja syyttely, kuvaa teologian tohtori, perhepsykoterapeutti Heli Pruuki Janakkalasta.

Kirjassa Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio Pruuki ja kirjan toinen tekijä Terhi Ketola-Huttunen avaavat aggressiota kansantajuisesti. Sille on syynsä.

– Toisiin tai itseen kohdistettu negatiivinen aggressio on miltei aina yksinäisyyden, masennuksen ja erilaisten tunne-elämän ongelmien taustalla, toteaa Heli Pruuki.

Aggressio kuuluu myös naisille

Aggressio on kaikkien elämään kuuluva voima ja toiminnalle välttämätön energia. Moottori ja polttoaine samassa paketissa. Aggressioon liittyvistä tunteista on helpoin tunnistaa viha ja raivo.

– Inho, ärsyyntyminen ja suuttuminen ovat selkeitä aggressiotunteita. Myös yhdistelmätunteet kuuluvat siihen, kuten kateus ja mustasukkaisuus. Niissä on aggression lisäksi mukana surua, pelkoa ja kipua. Aggressio tulee suojaksi silloin, kun ihminen tuntee olevansa heikko ja haavoittuva, kuvaa Heli Pruuki.

Aggressio on myös toimintaa. Suorin tapa ilmaista sitä on väkivalta. Naisille tyypillisempää on ilmaista aggressiota epäsuorasti.

– Toisen sättiminen, arvostelu, kriittisyys ja pahan puhuminen selän takana ovat naisille tyypillisiä tapoja ilmaista aggressiota, kuvaa Pruuki.

Kännykän plärääminen, haukottelu tai huomion kohdistaminen toisaalle, kun työkaveri puhuu. Tyypillisiä aggression piirteitä työpaikan palaverissa. Heli Pruukin mukaan tapojen tunnistaminen ja niistä itse vastuun ottaminen katkaisevat huonon kierteen.

Aggressio kääntyy itseä vastaan

Aggressio voi kääntyä myös sisäänpäin. Silloin se kääntyy naista itseään vastaan.

– Ajatellaan, että kaikki kritiikki on ansaittua. Ihminen tuntee itsensä arvottomaksi. Sisäinen puhe itselle on negatiivista. Nainen nielee kaikki kommentit ja sopeutuu muiden toiveisiin ja odotuksiin loputtoman kauan, kuvaa psykoterapeutti Heli Pruuki.

Mutta jatkuvalla nielemiselläkin on seurauksensa. Esimerkiksi masennus liittyy siihen, että ihminen ei pidä omia puoliaan.

– Aggressiota syödään alas suklaan ja muiden herkkujen kanssa. Syömisellä yritetään sulkea pois aggression nostattamat tunteet, mutta eiväthän ne minnekään mene. Syömiseen liittyvät häiriöt ja masennus ovat seurauksia alas painetuista tunteista, joita ei pystytä kohtaamaan, kuvaa Heli Pruuki.

Tälle ajalle tyypillisenä seurauksena Pruuki pitää liian pitkälle menevää treenaamista. Esimerkiksi selkä- ja vatsaoireet sekä pää- ja hartiakivut voivat hänen mielestään kertoa aggression tukahduttamisesta.

– Ylitreenaaminen on minusta tuore tapa niellä aggressiota. Liiallisen kriittinen tapa tarkastella itseään kertoo pahasta olosta. Silloin ei kykene antamaan itselleen myötätuntoa, sanoo Heli Pruuki.

Ärsyttävä ämmä, jämäkkä mies

Aggression myönteisiä puolia voi hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Silti aggression keinot eivät ole ole miehille ja naisille tasapuolisia.

– Jos nainen on palaverissa suora ja määrätietoinen, hän leimautuu ikäväksi ämmäksi, mitä kukaan ei halua. Jos taas mies käyttää samoja aggression myönteisiä keinoja samassa tilanteessa, häntä pidetään jämäkkänä tyyppinä, pohtii Heli Pruuki.

Kiltiksi tytöksi kasvattaminen tuo Pruukin mielestä riskejä tulevaisuudessa. Jos tyttöä kehutaan ainoastaan kiltteydestä, hän ei opi tunnistamaan ja ilmaisemaan omia tarpeitaan.

– Hirveän monet naiset ovat pienentäneet itsensä. Jos opettelee vain miellyttämään toista, ei osaa puolustaa omia rajojaan. Jos kasvatamme tytöistä liian kilttejä, kasvatamme heistä myös voimattomia, kuvaa psykoterapeutti Heli Pruuki.

Työprojektissa nuorempi, kauniimpi ja nopeampi kollega saa huomion, vaikka itsellä olisi asiantuntemusta enemmän. Sekös suututtaa.

– Aggressioista pitää itse ottaa vastuu. Pitää oppia tunnistamaan mitä itsessä tapahtuu, kun tekee mieli puhua toisesta pahaa. Usein ne liittyvät omaan kipuun, täyttymättömiin haaveisiin, ikääntymisen suruun ja luopumiseen, kuvaa Heli Pruuki.

Voisiko joku keittää minulle kupin teetä?

Pruukin mielestä kulttuurimme on toistaiseksi tarjonnut varsin vähän malleja sille, miten kielteisiä tunteita voisi kanavoida positiivisesti. Hän muistuttaa, että jokaisen tunteen takana on jokin tarve, joka ei ole tullut kuulluksi. Kuinka oppia pysäyttämään vahingollinen toiminta ennen kuin vahinko tapahtuu?

– Tulet kotiin ja eteinen on hirveässä kaaoksessa. Ärjäisyn sijaan voisikin astua kenkävuoren yli ja sanoa: "Olen tänään tosi väsynyt. Voisiko joku keittää kupillisen teetä?"

Emme ole tottuneet kertomaan omista heikkouksistamme Heli Pruuki

Kun oppii tunnistamaan tunteen ja sen takana olevan tarpeen, osaa auttaa itseään. Voi suunnata kohti sitä, mitä oikeasti tarvitsee, pohtii Heli Pruuki.

– Perheissä on paljon välittämistä, mutta sitä leivotaan myös paljon pullan ja piirakoiden sisään. Ajatellaan, että palveluksilla rakastetaan, kun sanoja ei ole.

Mitä pahaa kuivissa halkopinoissa tai makkarakeitossa on, jos rakkaus on rivien välistä luettavissa?

– Ymmärrän hyvin palveluksilla rakastamisen, eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa. On hyvä, jos opettelemme vähän enemmän sanomaan ääneen rakastavamme toista, sanoo Heli Pruuki.

Välttelevää välittämistä

Kun Vaahterämäen Eemeli teki metkujaan, hänet suljettiin puuverstaaseen vuolemaan puu-ukkoja ja katumaan kolttosiaan.

Viiden lapsen äiti Heli Pruuki on itsekin suutuspäissään komentanut lapsen huoneeseen rauhoittumaan. Lapselle tuumaustauko ei kuitenkaan opeta mitään siitä, miten kiukkuun ja vihaan pitäisi suhtautua.

Lapsella ei ole taitoja käsitellä vihaa ja raivoa yksin Heli Pruuki

– Lapsella ei ole taitoja käsitellä vihaa ja raivoa yksin. Aikuisen pitää olla ottamassa lapsen vihaa vastaan, ja opettaa lapselle, kuinka vihaa käsitellään.

Yhdessäolemisen taitoihin kuuluu kyky ottaa vastaan toisen negatiiviset tunteet. Kun aikuinen ei väistä lapsen vihaa, vaan auttaa sanoittamaan sitä, lapsi kokee, että tunteista voi puhua.

– Eli hän oppii tunnistamaan vihan tunteen ja tulee kuulluksi omassa asiassaan, summaa Pruuki.

Kylläpä sinä olet reipas!

Lapsia kehutaan usein reippaudesta ja siitä, että he pärjäävät varhain yksinkin. Liiallinen reippauden korostaminen lisää Pruukin mielestä lapsen kokemusta siitä, ettei kukaan ole häntä varten.

– Jos lapsen pitää koko ajan pärjätä yksin, niin silloin on vaikea opetella aikuisenakaan tarvitsemaan ketään. Aikuisena yksinäisyyden kokemus on hyvin syvä. Lapsena yksin jäänyt on aikuisenakin oman perheenkin keskellä hyvin yksin, kuvaa Pruuki.

Yksinäisyydellä ja aggressiolla on Pruukin mukaan tiiviit siteet. Aggressio nousee kaipuusta toisiin ihmisiin ja viha nousee suojatunteeksi silloin, kun toinen osuu haavoittuvaan kohtaan itsessä.

Lapsena yksin jäänyt on aikuisenakin oman perheenkin keskellä hyvin yksin Heli Pruuki

– Se on selkeä kierre. Jos surua ja pelkoa pystyttäisiin käsittelemaan aiemmin, ei aggression tarvitsisi muuttua vahingolliseksi toiminnaksi. Väkivalta kuvaa toiselta puolelta tarvitsevuutta, johon kukaan ei ole vastannut, sanoo Heli Pruuki.

Valokuvia katsellessa

Jos perheessä ei ole kulttuuria puhua tunteista tai katsoa toisia silmiin, voi olla vaikeaa puhua omista kokemuksistaan kovin syvällisesti. Heli Pruuki kannustaa ensi alkuun lähestymään niitä ihmisiä, jotka ovat itselle tärkeitä.

– Kannattaa sanoittaa toiselle se, kuinka tärkeä hän on. Päiväkirjan kirjoittaminen ja valokuvien katselu yhdessä ovat hyviä tapoja sukeltaa vanhoihin muistoihin. Silloin voi tulla hyvä hetki kertoa, mitä tunteita itsellä liittyy johonkin tapahtumaan, pohtii Heli Pruuki.

Heli Pruuki puhuu välttelevästä kiintymyskäyttäytymisestä.

– Toisen ihmisen silmiin katsominen pitkään voi olla vaikeaa. Ehkä helpoin tapa aloittaa on ottaa kännykkä pois siitä katseiden välistä.

Sisällissota jätti tuhansia suomalaislapsia ilman kotia ja vanhempia. Erityisen vaikea tilanne oli punaisissa perheissä, joissa nähtiin jopa nälkää.

Syksyllä 1918 Vähässäkyrössä Etelä-Pohjanmaalla Kaiströmin perhe valmistautui pienen Rauha-tytön tuloon.

Vähäkyrö oli valkoinen alue keskellä valkoista Suomea. Rauha oli kymiläinen punaorpo, jolle Kaiströmin lapseton pariskunta oli luvannut tarjota kodin.

Tullessaan Rauhalla oli yllään punalipusta ommeltu takki.

Uudessa kodissa kaksivuotias katseli tuvan ikkunasta näkyvää pitkää punaista pohjalaistaloa ja sanoi ensimmäiset sanansa:

– Onkohan tuossa talossa leipää.

Seitsemän lasta ja äiti

Kymenlaakson maakunta tunnettiin 1918 sodan aikaan punaisena alueena. Monissa perheissä isä oli sodan aikaan kadonnut, teloitettu, kaatunut tai vangittu. Köyhyys aiheutti nälänhätää ja pakotti lapset kerjuulle.

Rauhan isä oli ollut seppä Hallan sahalla Kymin pitäjässä, nykyisessä Kotkassa. Kun isä lähti sotaan, äiti ja seitsemän lasta häädettiin työnantajalta vuokratusta asunnosta.

Rauhan tytär Ulla Keski-Rauska tuntee äitinsä tarinan. Hän tietää, että lasten kanssa yksin jääneellä äidinäidillä, mummalla, ei ollut mitään omaisuutta. Kaikesta oli puutetta. Kodittomiksi jääneet mumma ja nuorimmat lapset majoitettiin koululle. Isommat lapset otettiin lastenkoteihin.

– Nälkä oli sielläkin niin kova, että mumma oli maitokannulla vienyt jostain rykmentistä saamaansa ruokaa lapsilleen lastenkotiin, Keski-Rauska sanoo.

Köyhäinapua leskille ja lapsille

Suomen viranomaiset arvioivat sisällissodan jälkeen turvattomiksi jääneiden lasten määräksi 20 000 – 25 000. Orvoista ylivoimainen enemmistö oli punaisten lapsia. Valkoisia orpoja oli noin tuhat.

Siinä missä kaikki valkoiset lesket ja lapset saivat eläkettä, punaisten puolella leskien piti turvautua köyhäinapuun. Valtio maksoi köyhäinavusta puolet, kunta toisen puolen ja apua saivat vain ne, jotka eivät muuten selvinneet.

Yksi köyhäinavun muoto oli lasten sijoittaminen pois kotoaan. Joissain tapauksissa tämä sijoitushoito eli niin sanottu elätehoito oli ainoa apu, mitä yksin jääneelle äidille tarjottiin.

Kun punaleskien tilanne alkoi selvitä kesän ja syksyn 1918 mittaan, Suomen sosiaalihallitus alkoi valmistella suunnitelmaa lasten sijoittamiseksi sijaiskoteihin. Sijaiskoteja etsittiin sellaisilta seuduilta, jotka eivät olleet kärsineet sodasta niin pahoin kuin moni alue eteläisessä Suomessa. Esimerkiksi elintarviketilanne maaseudulla oli parempi kuin kaupungeissa.

Yliopistonlehtori Mervi Kaarninen kirjoittaa Minerva-kustannuksen viime vuonna julkaisemassa Punaorvot 1918 -kirjassaan, että siirtosuunnitelman mukaan punaisten perheiden lapsia haluttiin lähettää vakavamielisiin, maataviljeleviin herännäisperheisiin eli seuduille, joilla katsottiin olevan parhaat edellytykset vakavaan ja hyvään kasvatukseen. Näitä koteja löytyi erityisesti Pohjanmaalta ja Savosta.

Rauhan perheen seitsemästä lapsesta kuusi lähetettiin sijaiskoteihin. Rauha ja hänen kuusivuotias Laura-siskonsa Etelä-Pohjanmaalle ja keskimmäiset pojat Keski-Pohjanmaalle. Kun myös vanhimmat lapset joutuivat huutolaisiksi Pohjanmaalle, äidin hoitoon jäi vain vauva.

Ihmisystävällisiä talollisia Pohjanmaalta

Jotta lastensiirrot saataisiin toteutettua, sosiaalihallitus nimesi kuntiin paikallisviranomaisia. Heidän tehtävänsä oli selvittää ihmisten halukkuus ottaa vastaan punaorpoja. Myös vapaaehtoiset osallistuivat perheiden etsintään.

Laihialainen asemakirjuri Hugo Salokannel oli merkittävässä roolissa, kun kymiläislapsille järjestettiin sijaiskoteja Pohjanmaalla. Salokanteleella oli yhteyksiä Kymin pitäjään ja hän oli saanut tietää, miten huonosti lasten asiat siellä olivat.

Salokannel organisoi yhdessä opettaja Selma Karhulan kanssa lasten sijoituksia Pohjanmaalle jo ennen viranomaisten virallisia siirtoja.

Ilkka-lehteen laittamassaan ilmoituksessa (19.8.1918) Salokannel kirjoittaa Kymin pitäjässä olleen lähes tuhat orpolasta, joiden hoito oli käymässä vaivaishoitohallitukselle ylivoimaiseksi. Näiden 4 – 12 -vuotiaiden lasten sijaiskodeiksi Salokannel etsi Pohjanmaalta “ihmisystävällisiä talollisia”.

Vähästäkyröstä löytyi koti 18 lapselle. Kaikki halukkaat eivät saaneet kasvattia.

Valtion toteuttamissa lastensiirroissa Vähäänkyröön tuotiin myöhemmin vielä ainakin 44 lasta. Tilastot ovat jossain määrin epävarmoja, sillä sijoitusten pituudet vaihtelivat ja lapsia saatettiin siirtää kasvattikodista toiseen tilastointijaksojen välilläkin.

Vähänkyrön paikallishistoriaa tutkineen Pekka Mäenpään mukaan saattajat toivat lapset junalla Tervajoen asemalle, mistä heidät haettiin kasvattikoteihin. Asemalla järjestettiin lapsille tunteikas vastaanottotilaisuus, jossa Selma Karhulan luokka ilmeisesti esiintyi.

– Luokka lauloi jo valmiiksi itku kurkussa olleille lapsille jotain koskettavaa laulua ja itku lisääntyi, Pekka Mäenpää kertoo.

Elinoloja ja lukutaitoa valvottiin

Mervi Kaarnisen mukaan lapsia vastaanottaneet perheet olivat hyvin erilaisia lapsettomista pariskunnista monilapsisiin perheisiin.

Osa sijaisperheiksi ilmoittautuneista asetti sijoitettaville lapsille ehtoja, mutta osa oli valmis ottamaan orvon hoidettavakseen jopa ilman korvausta.

Orpojenhuollon paikallisasiamiesten tehtävä oli etsiä sopivat sijoituskodit, hoitaa huoltosopimukset kuntoon ja valvoa, että sijoituksille asetetut tavoitteet toteutuivat. Lasten elinolot piti tarkastaa vähintään neljä kertaa vuodessa ja lähettää vierailusta tarkastusseloste sosiaalihallitukselle. Myös lasten lukutaidon kehittymistä valvottiin.

Vähässäkyrössä paikallisasiamiehenä toimi opettaja Selma Karhula.

Tyttärenpoikansa vuonna 2004 tekemässä haastattelussa lähes 90-vuotias Rauha muistaa Karhulan kasvattikotiinsa tekemät valvontakäynnit.

– Ei se mitään erikoista multa kysellyt. Se tiesi ja tunsi isän ja äireen, mutta se oli sen velvollisuus johonkin täyttää nimiä sitten, Rauha kertoo tallenteella.

Punaleskien vaarallisuus

Köyhyys oli merkittävä, mutta ei ainoa syy vuoden 1918 lastensiirto-operaatioon. Taustalla oli myös ideologisia tekijöitä.

Maaseutu nähtiin lapsille henkisesti kaupunkia terveellisempänä kasvuilmapiirinä. Punaisten äitien ajateltiin myös kasvattavan lapsensa sosialismiin ja katkeruuteen valkoista Suomea kohtaan.

Punalesket koettiin yhteiskunnallisina vaaratekijöinä, joilta lapset piti pelastaa.

– Puhuttiin, että ettehän halua lasten kasvavan punaisten äitien luona ja meille tulee sukupolvi katkeria punaisten jälkeläisiä, jotka viettävät lapsuutensa nälässä ja kylmässä, ankeissa olosuhteissa, Kaarninen sanoo.

Mervi Kaarnisen mukaan lapsista piti kitkeä punaisuus pois ja samalla tarjota heille hyvä kasvatus monellakin tasolla. Pohjalaisten kykyyn hoitaa tämä tehtävä uskottiin.

– Jossain esitettiin myös näkökulmia, että kun pohjalaiset olivat hanakasti olleet puhdistamassa punaisuutta, heillä olisi ollut vähän huono omatunto siitä ja nyt lähdettiin tekemään katumustyötä, Kaarninen sanoo.

Kaarnisen mukaan osa perheistä halusi ottaa vain yhden kasvatin. Siksi biologiset sisaruksetkin sijoitettiin usein eri perheisiin, joskus jopa saman kunnan alueella.

Ulla Keski-Rauska huomauttaa, että myös hänen Rauha-äitinsä ja tämän sisarukset sijoitettiin kaikki eri koteihin.

– Se varmaan katsottiin parhaaksi uudelleenkasvatuksen takia. On helpompi, että lapsi elää yksin uudessa ympäristössään, Keski-Rauska miettii.

“Ei sen parempia voi olla”

Mervi Kaarnisen mukaan osa sijoitetuista lapsista muistaa sijoitusaikansa hyvänä, osa on kokenut joutuneensa uudessa kodissaan työjuhdiksi ja tulleensa kiusatuksi taustansa takia. Joskus sijaiskotia jouduttiin myös vaihtamaan lasten kokeman huonon kohtelun vuoksi.

Kahtiajakautuneesta suhtautumisesta sotaorpoihin todistavat myös paikallishistoriaa tutkineen Pekka Mäenpään tiedot ja Selma Karhulan viittaus orpojen hyväksi toteutettuun varainkeräykseen (Ilkka-lehti 30.1.1919):

“Mutta ovat kerääjät saaneet toisenmoisiakin kokemuksia kylillä kiertäessään: On rikkaita, jotka nyrpeän näköisinä ojensivat yhden markan, toiset antoivat pyytäjän aivan tyhjin käsin lähteä. Olipa sellaisiakin, jotka jyrkästi kieltäytyivät antamasta ropoakaan “punikkien” lapsille.”

Rauhasta tuli Kaiströmin perheen ainokainen. Ulla Keski-Rauska kertoo äitinsä olleen kasvattiperheessä rakastettu ja toivottu. Äidin kohtelu oli samanlaista kuin muidenkin kylän lasten siihen aikaan.

– Ei sen parempia voi olla, kun ne oli. Vaikka se oli vaatimatonta niin, että ei siellä mitään ylellistä ollut, ruokaa oli – ja rakkautta, Rauha kertoi myöhemmin haastattelussa tyttärenpojalleen.

Vaikka Rauhaa ei koskaan virallisesti adoptoitu kasvattiperheeseen, hän käytti naimisiinmenoonsa asti perheen sukunimeä virallisen syntymänimensä sijaan.

Biologisen äidin vierailut Vähänkyrön kasvattikodissa olivat Rauhasta jännittäviä. Pienenä sijoitetulle lapselle kasvattiäiti ja -isä olivat kuitenkin ne oikeat vanhemmat.

– Rauha tiesi, että hänellä on äiti ja sisaruksia jossain kaukana, mutta häntä ahdisti, kun tuli vieras, jota piti joskus sanoa äidiksi, Ulla Keski-Rauska kertoo.

Elätehoito oli ajan tapa

Mervi Kaarnisen mukaan lastensiirrot herättivät jo aikanaan keskustelua ja kritiikkiä.

– Tietysti esimerkiksi sosialidemokraatit ja työväenliike olivat loukkaantuneita tällaisesta toiminnasta, Kaarninen sanoo.

Kaarninen muistuttaa kuitenkin, että kyseessä oli tapa, jolla orpoja ja yhteiskunnan huolenpitoa tarvitsevia oli totuttu hoitamaan. Orpolapset annettiin elätehoitoon niin sanottuihin hyviin koteihin. Lasten siirtäminen kaupungeista maaseudulle oli ensimmäisen maailmansodan aikaan myös tapa pitää heidät turvassa.

– Oli lasten kohtalo, että heitä siirretään sodan aikana paikasta toiseen. Ja se jatkui Suomessa toisen maailmansodan aikana, Kaarninen sanoo.

Kaarnisen mukaan punaorpokysymyksellä oli merkittävä vaikutus siihen, että Suomeen perustettiin uusia lastenkoteja ja lastenseimiä. Presidentin puoliso Ester Ståhlberg perusti vuonna 1922 yhdistyksen Koteja Kodittomille Lapsille, josta syntyi myöhemmin Pelastakaa Lapset ry.

Oli lasten kohtalo, että heitä siirretään sodan aikana paikasta toiseen. Mervi Kaarninen

Punalesket saivat oikeuden eläkkeeseen 1940-luvulla.

– Se oli tärkeä asia. He olivat aina kokeneet olleensa tietyllä tavalla hyljeksittyjä, Kaarninen sanoo.

“Äiti näki aina kaiken parhain päin”

Ulla Keski-Rauskan äiti piti koko elämänsä ajan yhteyttä biologiseen äitiinsä ja biologisiin sisaruksiinsa. Tyttären mukaan Rauhan välit biologiseen äitiinsä eivät koskaan olleet kovin läheiset, mutta sisarustensa kanssa tämä oli tekemisissä paljonkin.

– Siskokset nauroivat samoille asioille sekä viihtyivät yhdessä riippumatta siitä, että yhteistä lapsuutta ja nuoruutta ei ollut, eikä oltu eletty samoja asioita, Keski-Rauska sanoo.

Kuten monet muutkin sijoitetuista punaorvoista, myös Rauhan veljet ja vanhin sisko palasivat äitinsä luo heti kun se oli mahdollista.

Perheen isä katosi sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Ulla Keski-Rauska kertoo, että Rauhan Sulo-veli tapasi isänsä kerran 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa käydessään. Isä teloitettiin Stalinin puhdistuksissa 1938.

Ulla Keski-Rauska kuvailee edesmennyttä äitiään hyväntuuliseksi, kiltiksi ihmiseksi, joka ei ollut katkera kohtalostaan. Tyttären mielestä äiti maksoi koko elämänsä takaisin sitä hyvää, minkä oli saanut.

– Äiti näki aina kaiken parhain päin.

Keski-Rauska on itsekin äiti ja isoäiti. Hän ymmärtää, että mumman ratkaisu antaa lapset kasvattikoteihin oli pakon sanelema. Vuoden 1918 maailma oli erilainen kuin se, missä nyt elämme.

– Se ei tarkoita, etteikö mumman olisi ollut vaikea luopua lapsistaan, mutta niissä oloissa hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ei aatteen takia, vaan siksi, että lapset saivat ruokaa joka päivä ja pääsivät kouluun.

Artikkelia varten on haastateltu yliopistonlehtori Mervi Kaarnista, Pekka Mäenpäätä ja Ulla Keski-Rauskaa. Aineistona käytetty myös Kaarnisen Punaorvot 1918 -kirjaa (Minerva-kustannus, 2017), Vähäkyrö-seuran Vähäkyrö kotiseutukirja IX -julkaisua (Vähäkyrö-seura ry, Eteläpohjalaiset Juuret ry, 2018), Riku Keski-Rauskan litteroimaa Rauha-mumminsa haastattelua ja Ilkka-lehden numeroita syksyltä ja talvelta 1918-1919.

Kiinnostaisiko sinua ostaa vaivattomasti pieniä osuuksia suurkaupunkien kiinteistöistä ja saada osuus niiden tuotoista? Entä jos startup-yritykset voisivat kerätä rahoitusta nykyistä huomattavasti helpommin ulkomaisilta sijoittajilta?

Miltä kuulostaisi, jos erilaisia arvopapereita voisi siirrellä omistajalta toiselle ilman välikäsiä globaalisti ja niillä voisi käydä kauppaa ympäri vuorokauden kryptopörsseissä?

Jo ensi vuonna tämän kaiken pitäisi olla arkipäivää, kun arvopaperien digitalisointi lohkoketjuteknologian avulla mullistaa sijoittamista ja joukkorahoitusta.

Digitaalisilla arvopapereilla tarkoitetaan lohkoketjussa sijaitsevia arvopaperitokeneita tai arvopaperirahakkeita eli englanniksi security tokeneita. Niillä ei ole toistaiseksi vakiintunutta suomenkielistä nimeä.

Lohkoketju on vertaisverkossa toimiva hajautettu tietokanta, johon tapahtumat kirjataan aikajärjestyksessä. Tietoja ei voi muuttaa jälkikäteen. Teknologian tunnetuin sovellus lienee äskettäin 10 vuotta täyttänyt kryptovaluutta bitcoin.

Teknisesti arvopaperitokenit vastaavat siis kryptovaluuttoja, mutta niiden arvo perustuu johonkin konkreettiseen omaisuuteen tai kohteeseen. Kryptovaluuttojen vaihtokurssi puolestaan perustuu kysyntään ja tarjontaan kryptopörsseissä.

Juttu jatkuu grafiikan jälkeen.

Pohjoismaiden ensimmäinen kauppapaikka Suomeen

Digitaaliset arvopaperit voivat olla esimerkiksi yritysten osakkeita tai omistusosuuksia vaikkapa kiinteistörahastoista, asunnoista tai urheilujoukkueista. Arvopaperitokenien liikkeellelaskeminen vastaa sääntelyn kannalta osakeantia.

Stoxchange-niminen palvelu avaa Suomeen ensi vuoden alkupuolella Pohjoismaiden ensimmäisen kauppapaikan niin sanotuille lohkoketjuun tokenisoiduille digitaalisille arvopapereille.

Digitaalisten arvopapereiden liikkeellelaskua kutsutaan englanniksi nimellä security token offering eli STO.

– Rakennamme palvelua, jonka avulla yritykset pystyvät tekemään omia security token offeringejaan. Eli järjestämään kansainvälistä rahoitusta näiden tokenien keinoin Suomen ja Euroopan lakien mukaisesti, kertoo yksi Stoxchangen perustajista Janne Lohvansuu.

Yhtiö esittelee palvelunsa julkisesti Blockchain Summit Helsinki 2018 -tapahtumassa marraskuun loppupuolella.

Kun arvopaperi tai muu omaisuus muutetaan digitaaliseen muotoon esimerkiksi Ethereum-lohkoketjuun, niin prosessissa syntyville tokeneille annetaan tiettyjä oikeuksia ja vastuita, jotka kirjoitetaan älysopimukseen.

Älysopimus on lohkoketjussa sijaitseva pätkä ohjelmointikoodia, joka automaattisesti pitää huolen tokeniin kuuluvista oikeuksista ja eduista. Älysopimukset voivat esimerkiksi huolehtia omaisuuden tuottamien voittojen jaosta sijoittajille.

Lohvansuun mukaan arvopaperitokenien liikkeeseenlaskeminen ja käsittelykustannukset ovat huomattavasti halvempia kuin tavallisilla arvopapereilla. Tokeneita ei voi väärentää tai käyttää huijaamisen, koska ne on kirjattu lohkoketjuun.

Huonojakin puolia digitaalisilla arvopapereilla on. Huolimaton sijoittaja voi hukata tokenit internetin bittivirtaan esimerkiksi lähettämällä ne väärään lompakkoon.

Hakkerit voivat myös varastaa arvopaperitokeneita tietomurron yhteydessä tai ne voi menettää, jos virtuaalilompakon sisältävä tietokone esimerkiksi rikkoutuu.

Uusia malleja omistukselle ja tuotoille

Janne Lohvansuun mukaan omaisuuden tokenisoiminen digitaalisiksi arvopapereiksi voidaan ymmärtää omistuksen hajauttamisena.

Lohvansuu ennustaa, että arvopaperitokenit tulevat muuttamaan radikaalisti ihmisten käsitystä siitä, miten omaisuuden tai osakeyhtiön omistusta voidaan hajauttaa ja saada siitä hyötyjä.

– Uskon, että tulemme näkemään hyvinkin mielenkiintoisia omistusten jakomalleja ja niiden automatisointia koko sijoittajakentässä, Lohvansuu sanoo.

Periaatteessa lähes mitä vain reaalimaailman omistusta voidaan hajauttaa lohkoketjuteknologian avulla.

Lohvansuu nostaa esimerkeiksi elokuvien, musiikkikappaleiden, ravintoloiden, autojen ja asuntojen omistuksen hajauttamisen arvopaperitokeneiden myyntiin perustuvan rahoituksen avulla.

Jopa yksittäisiä linja-auton istuinpaikkoja olisi mahdollista tokenisoida. Näin bussiyhtiö voisi hakea itselleen rahoitusta ja toisaalta jakaa voittoja istuimiin sijoittaneille.

Digitaalisten arvopapeiden mahdollinen tuotto syntyy kohteesta, jota sijoittaja omistaa tokenien muodossa.

– Jos esimerkiksi yksiö tokenisoidaan ja laitetaan Airbnb-palveluun vuokralle, niin vuokratulot voidaan välittää eteenpäin kaikille tokenien omistajille. Toisena vaihtoehtona voi olla vaikka se, että siellä saa muutaman yön itsekin asustaa, kun sattuu olemaan kaupungissa.

Kansainvälinen kiinnostus kasvussa

Gibraltarilta käsin toimiva suomalaisjohtoinen TokenMarket on yksi uusista eurooppalaisista toimijoista, jotka auttavat muita yrityksiä keräämään joukkorahoitusta arvopaperitokenien liikkeellelaskun avulla.

Yritys toimii Britannian lainsäädännön alaisuudessa. Sillä on 37 työntekijää ja viisi toimipaikkaa eri maissa.

Kasvava yritys on avaamassa uusia toimistoja Eurooppaan sekä laajentamassa toimintaansa Aasiaan ja mahdollisesti Yhdysvaltoihin. Lisäksi TokenMarket suunnittelee ympäri vuorokauden auki olevan arvopaperitokenien vaihtopaikan avaamista johonkin Euroopan valtioon.

TokenMarketin teknologiajohtaja Mikko Ohtamaa kertoo, että digitaalisten arvopapereiden liikkeeseenlaskupalvelulle on nyt runsaasti kansainvälistä kysyntää. Hän näkee arvopapereiden tokenisoinnin osana kuluttajakaupankäynnin kehityskaarta.

– Kaikki menee nettiin ja mobiiliin. Se on jatkumo vanhakantaisille finanssialan sijoitusinstrumenteille. Sijoitusala ei ole hirveästi mennyt eteenpäin. Teknologian kehitys ulottuu sinne pikkuhiljaa, Ohtamaa sanoo.

Ohtamaa uskoo, että kun lohkoketjupohjainen digitaalisaatio iskee voimalla arvopaperikauppaan, niin silloin heidän kilpailijansa tulevat suoraan Wall Streetilta ja Euroopan suurimmista pankeista.

– Tässä todennäköisesti käy samalla tavalla kuin esimerkiksi aiemmin sosiaalisessa mediassa, että loppupeleissä pari isoa peluria vie kaiken.

"Lohkoketjun kolmas vallankumous"

Teknologiayhtiö R3 kuvailee arvopaperitokeneita lohkoketjuteknologian kolmanneksi vallankumoukseksi, kun ensimmäistä vallankumousta edusti kryptovaluutta bitcoin ja toista yritysmaailman lohkoketjualustat.

R3 johtaa yli 200 yhtiöstä koostuvaa yhteenliittymää, joka tutkii hajautettujen tilikirjojen hyödyntämistä finanssialalla ja kaupankäynnissä.

Yhteenliittymässä on mukana lukuisia pankkeja kuten esimerkiksi CitiBank, Deutsche Bank, Danske Bank, Nordea ja finanssiryhmä OP.

R3 kehittää Corda-nimistä yrityksille suunnattua lohkoketjun kaltaista hajautettuun tilikirjaan perustuvaa teknologia-alustaa.

Yhtiö kertoo neuvottelevansa useiden tahojen kanssa Cordan päälle rakennettavien säänneltyjen ympäristöjen luomisesta arvopaperitokeneille.

Nordean uusista teknologioista vastaava johtaja Ville Sointu sanoo, että Nordea suhtautuu arvopaperitokeneihin kuten muihin normaalin regulaation piirissä oleviin arvopapereihin.

– Kiinnostavaa tokeneissa on se, että ne tarjoavat uuden mahdollisesti tehokkaamman tavan hoitaa vaihdantaa hieman yksinkertaistetulla arvoketjulla. Nämä ovat tietysti kiinnostavia asioita markkinoiden tehokkuuden kannalta, Sointu sanoo.

Soinnun mukaan Nordea on kiinnostunut tulevaisuudessa tarjoamaan asiakkailleen mahdollisuuden sijoittaa arvopaperitokeneihin, jos ne täyttävät lainsäädännön vaatimukset ja niitä on saatavissa valvotusta markkinapaikasta.

– Me mielellään tarjoamme uudenlaisia sijoitusvaihtoehtoja meidän asiakkaillemme niin kauan kuin ne on todettu turvallisiksi, eettisiksi ja muutenkin meidän ohjeistusten mukaisiksi arvopapereiksi.

OP:n viestinnästä kerrotaan lyhyesti, että OP pitää arvopaperitokeneita mielenkiintoisina ja tutkii aihetta aktiivisesti. Danske Bank ei halunnut kommentoida aihetta mitenkään.

Suomalaisia arvopaperitokeneita tulossa

Mikko Ohtamaan mukaan ensimmäisessä aallossa digitaalisten arvopapereiden liikkeellelaskua valmistelevat erityisesti teknologia- ja kasvuyritykset.

TokenMarketin kautta toteutettavat ensimmäiset arvopaperitokenien liikkeellelaskut ovat nyt yksityiskierroksilla, joissa kerätään rahaa suursijoittajilta.

Myöhemmin syksyllä digitaalisia arvopapereita tulee TokenMarketin kautta tarjolle myös piensijoittajille.

Ohtamaa toteaa, että yrityksen pitää olla kansainvälisesti kiinnostava, jotta se saa hyötyä tokenien liikkeellelaskusta. Hänen mukaansa esimerkiksi kiinteistöalalta löytyy suurta halua kerätä rahoitusta tokenisoitujen arvopaperien avulla.

– Perinteisessä rakennussijoittamisessa on pitänyt laittaa aika iso pömptsi kerralla rahaa, että pääsee kiinni diiliin. Jos se tokenisoidaan pienempiin osiin, niin siihen voi kuka tahansa sijoittaa esimerkiksi sadalla eurolla ja päästä niihin samoihin diileihin kiinni, mitkä on ollut aiemmin avoinna vain ammattisijoittajille.

Lainafirma Mash on yksi ensimmäisistä suomalaisista yrityksistä, joka on liikkeeseenlaskemassa tokenisoituja osakkeita. Luxemburgilainen arvopaperien tokenisointipalveluja tarjoava Tokeny on verkkosivuillaan listannut Mashin asiakkaakseen.

Se ei ole julkisessa tiedossa, mistä maasta käsin Mashin arvopaperitokenien liikkeellelaskun on määrä tapahtua. Mash ei pyynnöistä huolimatta kommentoinut suunnitelmiaaan Yle Uutisille.

Syyskuussa Mash kertoi verkkosivuillaan, että sen suunnittelemat arvopaperitokenit vastaavat yhtiön tavallisia osakkeita. Niiden omistajat saavat äänestysoikeuden sekä oikeuden osinkoihin ja myyntivoittoihin.

Sivun mukaan Mash-tokenien on määrä tulla vaihdettavaksi säänneltyihin kryptopörsseihin kolmen kuukauden lukitusajan jälkeen. Myöhemmin Mash poisti esittelytekstin verkkosivuiltaan.

Luxemburgilainen Tokeny avustaa myös kiinteistöalalla toimivaa amerikkalaista startup-yritys Leaseum Partnersia laskemaan liikkeelle arvopaperitokeneita, jotka oikeuttavat sijoittajat muun muassa osinkoihin New Yorkissa sijaitsevien kiinteistöjen tuotosta ja osuuteen myyntivoitoista.

Stoxchangen Janne Lohvansuu arvioi, että vuonna 2019 arvopaperitokenit nousevat kansainvälisesti valtavirtaan sijoittajien parissa. Hänen mukaansa ensi keväänä Stoxchangen kautta järjestetään Suomessa ensimmäiset tokenien liikkeesenlaskut.

Lohvansuun mukaan he keskustelevat tällä hetkellä noin kymmenen yrityksen kanssa, jotka haluavat tavoitella kansainvälisiä sijoittajia arvopaperitokeneiden avulla. Joukossa on sekä suomalaisia että ulkomaisia yrityksiä.

– Toisessa ääripäässä voi olla jokin Euroopassa sijaitseva energia-alan toimija, joka hakee pääomaa uuteen kasvuun tai vaikkapa tuulivoimalapuiston rakentamiseen. Toisessa päässä on suomalaisia startup-yrityksiä, jotka ovat kansainvälisen menestyksen kynnyksellä.

Lohkoketjuteknologia tehostaisi osakekauppojen selvitystä

Lohkoketjuteknologia kiinnostaa myös perinteisiä pörssitoimijoita. Helsingin pörssin eli Nasdaq Helsingin toimitusjohtajan Henrik Husmanin mukaan lohkoketjut tarjoavat isoja mahdollisuuksia pääomamarkkinoille ja rahoitustoimialalle.

Husmanin mukaan pörssissä tapahtuva osakekauppa on nykyisin niin nopeaa toimintaa, että toistaiseksi lohkoketjuteknologia ei sovellu itse kaupankäyntiin suhteellisen hitautensa takia.

Siksi pörssiosakkeiden tokenisointi ei ole näköpiirissä ainakaan aivan lähitulevaisuudessa. Sen sijaan lohkoketjuteknologia voisi jo nyt tehostaa huomattavasti osakekauppojen selvitystä ja luotettavuutta.

Nykyisin osakekaupan selvittämiseen Helsingin pörssissä kuluu kaksi päivää. Eli ostaja saa osakkeensa arvo-osuustililleen kahden päivän kuluttua kaupanteosta.

– Teknologisessa mielessä lohkoketjuperusteisesti olisi täysin mahdollista tehdä tämä kauppojen selvitys minuuteissa, Husman sanoo.

Husmanin mukaan avainkysymys on se, milloin sääntely-ympäristö ja rahoitusmarkkinainfrastruktuurin kriittiset toimijat ovat valmiita tällaisille muutoksille. Hän ei uskalla arvioida, millaisella aikavälillä muutos lohkoketjun hyödyntämiseen mahdollisesti toteutuu.

Erityissääntely puuttuu toistaiseksi

Finanssivalvonnan mukaan Suomessa ei ole toistaiseksi tokeneita ja niiden liikkeeseenlaskua koskevaa erityissääntelyä. Siksi viranomaiset arvioivat tapauskohtaisesti, soveltuuko jokin finanssialan olemassa oleva sääntely tiettyyn tokeniin.

Eduskunnan käsittelyssä on kuitenkin lakiehdotus virtuaalivaluutan tarjoajista. Sen mukaan virtuaalivaluuttojen liikkeeseenlaskijoiden tulisi rekisteröityä Finanssivalvontaan.

Johtava digitalisaatioasiantuntija Hanna Heiskanen Finanssivalvonnasta kertoo, että esimerkiksi tuotto-odotusten tai äänioikeuksien lupaaminen tokenien omistajille ovat piirteitä, jotka voivat tehdä tokeneista rahoitusvälineitä, joihin sovelletaan arvopaperimarkkinalakia.

Heiskasen mukaan Euroopan komissio arvioi, tarvitaanko virtuaalivaluuttojen ja arvopaperitokenien liikkeellelaskulle jonkinlaista Euroopan tason sääntelyä.

Heiskanen varoittaa, että erilaiset kryptorahakkeet, arvopaperitokenit mukaan luettuna, ovat aina korkean riskin sijoituskohteita.

Myös arvopaperitokenien verokohtelua arvioidaan tapauskohtaisesti. Verohallinnolla ei ole yleistä linjausta arvopaperitokeneiden verotukseen, koska niiden takana olevat sopimusjärjestelyt poikkeavat toisistaan.

Johtava veroasiantuntija Sami Varonen Verohallinnosta suosittelee arvopaperitokeneita liikkeelle laskevaa yritystä ja potentiaalisia sijoittajia hakemaan verottajalta ennakkoratkaisua, jossa kyseistä tokenia koskevan järjestelyn yksityiskohdat tuodaan esille.

Lue myös:

Suomalainen entinen bitcoin-kehittäjä Martti Malmi voisi olla nyt miljardööri, mutta toisin kävi – Kryptovaluutta täyttää 10 vuotta

Yle Kryptolaaksossa: Esineiden internetissä jääkaappisikin tuottaa arvokasta tietoa – Tulevaisuudessa voit myydä laitteidesi tuottaman datan

Lohkoketjuun avattiin "salamurhamarkkinat" Trumpille, Putinille ja muille tunnetuille henkilöille – Professori: "Tällaisesta pitää pysyä erossa"

Lohkoketjut demokratisoivat internetin ja mullistavat maailman – mutta huomaammeko mitään?

Bitcoin on tuomittu kuplaksi, mutta samaa teknologiaa käytetään pian asuntokaupassa, kuljetuksissa, viennin rahoituksessa ja jopa sotessa

Heinäkuun 13. päivä 2018: israelilainen ravintola saa lyhyen ajan sisällä useita sähköposteja, joissa ravintolan omistajia haukutaan "juutalaisiksi sioiksi" ja "huoranpenikoiksi".

Elokuun 4. päivä 2018: mies pyöräilee juutalaisen falafel-myyjän ohi ja huutaa: "Juutalaiset, te olette tämän päivän natseja, me emme tarvitse teidän paskaanne tänne!"

Elokuun 17. päivä 2018: mies huutaa kadulla naisen perään "juutalaiset ulos". Hän tunnistaa naisen ortodoksijuutalaiseksi tämän käyttämästä päähuivista.

97-vuotias Margot Friedländer näyttää väsyneeltä.

– Tunnen nykyään paljon berliiniläisiä poliitikkoja ja vaikuttajia. Sanon heille joka kerta, että näin se silloinkin alkoi, hän sanoo.

Friedländer kuuluu Berliinin tunnetuimpiin holokaustista eli juutalaisten joukkotuhosta selvinneisiin. Hän jäi eloon, koska piilotteli sodan aikana eri ihmisten luona. Lopulta hän jäi kiinni ja joutui Theresienstadtin keskitysleirille.

– Poliitikot pitävät kauniita puheita, mutta sanat ovat sanoja. Tällä hetkellä Saksassa sallitaan ihan liikaa juutalaisvastaisuutta, Friedländer sanoo.

Missään muualla suhde juutalaisuuteen ei määrity yhtä vahvasti holokaustin kautta kuin Saksassa. Kuuden miljoonan juutalaisen murhaamiseen johtanut diktatuuri painaa yhä uusien sukupolvien omatuntoa.

Mutta samaan aikaan antisemitistinen vihapuhe nostaa taas päätään.

Kesän 2018 tapaukset Berliinissä eivät ole yksittäisiä. Juutalaisvastaisia rikoksia ja välikohtauksia tilastoivan RIAS-projektin mukaan vastaavaa vihapuhetta on jatkuvasti enemmän.

Vuonna 2016 antisemitistisiä välikohtauksia oli Berliinissä RIASin mukaan 590. Viime vuonna vastaava luku oli liki tuhat.

RIAS-projektin tiedot täydentävät Saksan rikospoliisin tilastoja, joihin päätyvät poliittisesti motivoituneet viharikokset. Projektin taustalla oleva järjestö kokoaa tietonsa poliisitiedotteiden lisäksi esimerkiksi lehtijutuista ja projektin nettisivujen kautta tulevista ilmoituksista.

Tänä vuonna RIASille on raportoitu Berliinissä keskimäärin kolme antisemitististä välikohtausta päivässä.

Marraskuun alussa juutalaisvastaisuudesta on puhuttu Saksassa erityisen paljon, sillä 9. päivänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta vuoden 1938 kristalliyöstä. Tuolloin ikkunoita lyötiin pirstaleiksi ympäri Saksaa, kun vihaiset joukot tuhosivat juutalaisten pyhäkköjä, kauppoja ja koteja.

Kristalliyötä pidetään käännekohtana, jolloin juutalaisvaino muuttui valtiojohtoiseksi ja järjestelmälliseksi.

– Kristalliyö oli natsien ja silloisen Saksan valtion alulle panema vihan päivä, sanoo Sigmount Königsberg, joka työskentelee antisemitismin uhrien tukihenkilönä Berliinin juutalaisessa seurakunnassa.

Nykypäivän antisemitismi ei ole valtiojohtoista, mutta se on jälleen muuttunut politiikan välineeksi, Königsberg sanoo.

Margot Friedländer muistaa, että 1930-luvulla ilmapiirin muutos tapahtui hitaasti, miltei hänen huomaamattaan.

Kansallissosialistinen NSDAP-puolue ja sen johtaja Adolf Hitler nousivat valtaan vuonna 1933. Vihapuhe ja juutalaisten syrjintä lisääntyivät vuosi vuodelta, mutta nuoren tytön elämässä vanhempien avioero oli paljon merkittävämpi asia kuin se, mitä kaduilla tapahtui.

– Vanhempani eivät olleet poliittisesti valveutuneita, eikä meillä koskaan puhuttu politiikasta kotona. Varsinkin isäni tunsi itsensä hyvin saksalaiseksi, Friedländer kuvailee.

Hänen isänsä oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa, ja kummankin vanhemman veljet olivat kaatuneet isänmaansa puolesta.

Vaikka sukulaisia alkoi 1930-luvulla muuttaa pois Saksasta ja juutalaisten omaisuutta ryhdyttiin takavarikoimaan erilaisten tekosyiden nojalla, Friedländerin vanhemmat eivät uskoneet, että perhe joutuisi tulilinjalle.

– Uskomme tilanteen paranemiseen sammui vasta kristalliyöhön. Silloin tiesimme, että kaikki tulisi muuttumaan.

Marraskuun 9:nnen iltapäivänä 1938 Friedländer oli matkalla ompelimoon, jossa hän suoritti työharjoittelua.

Katujen kulmissa seisoskeli miehiä univormuissa. Sitten 17-vuotias Friedländer näki kauppojen rikotut ikkunat ja ihmiset, jotka olivat kerääntyneet noukkimaan kaduille vierinyttä tavaraa.

– Palasin kotiin. Olimme kauhuissamme, Friedländer muistaa.

Pari päivää aiemmin juutalaisvainoja Ranskaan paennut Herschel Grynszpan oli murhannut Pariisissa Saksan lähetystövirkailijan Ernst vom Rathin. Natsi-Saksan johto osasi käyttää murhaa hyväkseen ja yllytti saksalaisia viharikoksiin juutalaisia vastaan.

Marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä Saksassa tuhottiin 1 400 synagogaa ja rukoushuonetta sekä yli 7 000 juutalaisten liikettä ja kotia.

Natsi-Saksan poliisin Gestapon johto sähkötti poliisilaitoksille ympäri maata, että hyökkäyksiä ei tulisi estää. Poliisi pidätti juutalaisia, ja yli 30 000 ihmistä vietiin kristalliyön jälkeen keskitysleireihin.

– Kuulimme vasta myöhemmin, että monia juutalaisia oli tultu sinä yönä pidättämään. Pelkäsimme isäni puolesta ja saimme tietää vasta päiviä myöhemmin, että hän oli turvassa, Margot Friedländer kertoo.

Nyt perhe alkoi suunnitella lähtöä, mutta liian myöhään. Friedländerin isä pakeni vuonna 1939 Belgiaan. Siellä hänet pidätettiin ja vietiin myöhemmin Auschwitzin tuhoamisleirille.

Äiti yritti järjestää itselleen ja kahdelle lapselleen viisumeita Brasiliaan, Hondurasiin tai Guatemalaan, mutta jonotuslista oli pitkä. Lopulta Margot Friedländerin veli ja äiti pidätettiin tammikuussa 1943.

– Menen Ralfin kanssa, minne ikinä meidät sitten viedään. Yritä jatkaa elämääsi, äiti kirjoitti tyttärelleen jättämässään viestissä.

Margot Friedländer jäi yksin Berliiniin. Alkoi piileskely kuudentoista eri auttajan avulla.

Synagogan rukoushuone sijaitsee syvällä rakennuksen sisällä. Sigmount Königsberg asettaa päälaelleen kipan eli juutalaisten käyttämän päähineen oven vieressä olevasta laatikosta.

Ulkona Berliinin kaduilla hän ei kipaa pitäisi. Hän kuulee päivittäin juutalaisvastaisista hyökkäyksistä seurakunnan jäseniltä.

– Kehottaisin kaikkia juutalaisia olemaan käyttämättä kipaa ja pitämättä Daavidin tähteä esillä, ihan sama, missä päin Berliiniä he liikkuvat, Königsberg sanoo.

Erityisesti häntä huolestuttavat kouluikäisiin lapsiin kohdistuvat vihanpurkaukset.

– Heillä on vähemmän mahdollisuuksia suojautua sellaiselta.

Königsbergin mielestä erilaisten ihmisten vihaamisesta on tehty Saksassa salonkikelpoista sen jälkeen, kun oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle -puolue pääsi liittopäiville eli parlamenttiin.

Viime syksyn vaaleissa Vaihtoehto Saksalle eli AfD sai 12,6 prosenttia äänistä. Puolue nousi liittopäiville ensi kertaa ja saman tien kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi.

AfD käytti maahanmuuttoa ja eri uskontoja vastustavia vaalilauseita. Liittopäivillä sen edustajat ovat pitäneet puheita, joissa on toistettu vanhoja antisemitistisiä ja rasistisia kannanottoja.

Baden-Württembergin osavaltiopäivillä istuva AfD-poliitikko Wolfgang Gedeon on kuvannut juutalaisia "viholliseksi kristillisen maan sisällä", ja hänen mukaansa juutalaiset yrittävät "orjuuttaa ihmisiä". Tuomioistuin päätti alkuvuonna, että Gedeonia voi kutsua holokaustin kieltäjäksi.

AfD-edustaja Björn Höcke puolestaan kutsui viime vuonna Berliinissä sijaitsevaa holokaustin muistomerkkiä "häpeän muistomerkiksi" viitaten siihen, että Saksassa olisi hänen mielestään muistettava myös maan positiivisia tekoja.

Puolueen suosiota onkin selitetty Saksassa osin sillä, että se kalastelee niiden saksalaisten ääniä, jotka sanovat väsyneensä holokaustin muistamiseen.

Saksassa tiliä menneisyyden kanssa on nimittäin tehty perusteellisesti 1950-luvulta alkaen. Juutalaisten joukkomurhaa on käsitelty niin politiikassa kuin kouluissakin.

Israelilainen psykoanalyytikko Zvi Rix on esittänyt, että jotkut saksalaiset eivät tule antamaan juutalaisille Auschwitzia anteeksi. Sillä hän tarkoittaa, että osa äänestäjistä haluaa siirtyä aikaan, jossa he voisivat olla vihdoin ylpeitä Saksasta ainaisen historian häpeämisen sijaan.

Saksassa on keskusteltu parin vuoden ajan myös siitä, missä määrin antisemitististen tekojen lisääntyminen johtuu Lähi-idästä tulleista maahanmuuttajista.

Mediassa huomiota on saanut etenkin välikohtaus, jossa arabiaa puhunut nuori mies löi kahta kipaa pitänyttä miestä keskellä Berliiniä. Saksan hallitus kiirehti tuomitsemaan teon jyrkästi.

Kesän lopulla Lontoon yliopiston yhteydessä toimiva Pears-instituutti julkaisi yhdessä saksalaisen EVZ-säätiön kanssa tutkimuksen, jossa selvitettiin antisemitistisiä asenteita viidessä Länsi-Euroopan maassa: Belgiassa, Hollannissa, Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa.

Tutkimuksen mukaan Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien joukossa on sekä juutalaisvastaisesti asennoituneita että demokratiaa ja eri vähemmistöjen yhteiseloa arvostavia ihmisiä. Tutkijoiden mukaan ei ole todisteita siitä, että uudet maahantulijat olisivat lisänneet antisemitismiä yhteiskunnan tasolla.

Saksan rikospoliisin mukaan antisemitististen rikosten taustalla ovat 94 prosentissa tapauksista äärioikeistoon kuuluvat tekijät.

Leipzigin yliopiston tällä viikolla julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin saksalaisten asenteita maahanmuuttajia ja juutalaisia kohtaan. Tutkijoiden mukaan kymmenen prosenttia saksalaisista on avoimen juutalaisvastaisia, ja 10–50 prosenttia vastasi myönteisesti antisemitistisiin väitteisiin, kun tutkijat esittivät lisäkysymyksiä osallistujille.

Antisemitistiset asenteet selittyvätkin myös muulla kuin henkilöiden uskonnolla tai maahanmuuttotaustalla. Ne liittyvät läntisessä maailmassa tapahtuviin sosiaalisiin ja poliittisiin muutoksiin.

Maahanmuuttajat muslimimaista eivät ole suurin ongelma, sanoo oman näkemyksensä Berliinin juutalaisen seurakunnan Sigmount Königsberg.

– Kantaväestössä on ollut antisemitismiä aina. Mikä ennen pysyi oman perheen tai ystävien keskuudessa, on nyt muukalaisvihamielisen ja rasistisen puolueen avulla muuttunut hyväksyttävämmäksi, Königsberg arvioi.

Samaa mieltä on Florian Eisheuer, joka työskentelee rasismia ja antisemitismia vastustavassa Amadeu Antonio -säätiössä.

– Saksassa on edelleen paljon ihmisiä, jotka kieltäytyvät muistelemasta vuoden 1938 tapahtumia ja tarkastelemasta kriittisesti historiaa, Eisheuer sanoo.

Elokuussa 2018 itäsaksalaisessa Chemnitzissä tuhannet ihmiset osallistuivat uusnatsien koolle kutsumaan marssiin sen jälkeen, kun kaksi maahanmuuttajaa oli puukottanut Saksan kansalaisen kuoliaaksi. Marssiin osallistuneet jahtasivat ulkomaalaistaustaisia ihmisiä Chemnitzin kaduilla ja kävivät toimittajien kimppuun.

Marssilla nähtiin 1930-luvulla käytössä olleita natsisymboleita kuten hakaristejä ja Saksan vanhoja punamustavalkoisia lippuja. Eisheuer arvostelee silti tapaa, jolla Chemnitzissä näkyviin tullut rasismi ja antisemitismi tulkittiin vain kaduilla marssineiden uusnatsien ideologiaksi.

– Meidän pitää muistaa, että kadulla oli aivan tavallisia ihmisiä, jotka jakavat saman maailmankuvan natsien kanssa, Florian Eisheuer sanoo.

Saksan hallitukselle ja liittokansleri Angela Merkelille juutalaisvastaisuuden kasvu on arka aihe.

Merkel on saanut Saksassa kritiikkiä vuoden 2015 päätöksestään avata ovet 1,2 miljoonalle Eurooppaan tulleelle turvapaikanhakijalle. Antisemitistiset teot ovat uusin murhe sisäisen turvallisuuden rintamalla.

Huhtikuussa Merkel sanoi israelilaisen Channel 10 -kanavan haastattelussa, että vaikka antisemitismiä on ollut Saksassa aina, nyt siitä esiintyy myös uusia muotoja, jotka liittyvät maahan tulleisiin siirtolaisiin.

– Yhtäkään juutalaista lastentarhaa, koulua tai synagogaa ei voida jättää vaille poliisin suojelua. Se painaa mieltä, Merkel sanoi.

Saksan sisäministeriön asiantuntijaryhmä patisti viime vuonna liittopäiviä ryhtymään nopeisiin toimiin juutalaisvastaisuuden torjumiseksi. Ryhmä vaati muun muassa kovempia rangaistuksia viharikoksille. Viime keväänä sisäministeriössä aloitti erityinen virkamies, jonka tehtävänä on antisemitismin ehkäisy.

Asiantuntijoiden mukaan ihmisten kouluttamisella ja rasismia ehkäisevillä projekteilla on suuri merkitys.

Leipzigin yliopiston tutkimuksen mukaan antisemitistiset asenteet ovat erityisen yleisiä matalasti koulutettujen saksalaisten keskuudessa. Elämässä tapahtuva kriisi kuten työpaikan menettäminen tai elämäntilanteen muutos tekevät lisäksi ihmisistä taipuvaisempia uskomaan salaliittoteorioihin.

Berliinin juutalaisen seurakunnan Sigmount Königsberg käyttää mielellään matkalaukkuvertausta.

Sodanjälkeisinä vuosina Saksassa asuvat juutalaiset elivät jatkuvassa epävarmuudessa: mitä, jos holokaustin tapahtumat toistuisivat?

– Henkisesti juutalaisilla oli aina matkalaukut pakattuna. Noin 30 vuotta sitten luovuimme tästä ajatuksesta, Königsberg sanoo.

Viisikymppisen Königsbergin mukaan juutalaisista tuntui vasta silloin, että heistä oli todella tullut hyväksytty osa saksalaista yhteiskuntaa.

Nyt monet perheet ovat alkaneet Königsbergin mukaan taas pakata henkisiä matkalaukkujaan. Jotkut menevät jopa niin pitkälle, että suunnittelevat, minne voisivat muuttaa.

– Moni on menettänyt uskonsa siihen, että voisimme koskaan saavuttaa tasavertaista yhteiskuntaa. Saksa ja Eurooppa näkevät itsensä kuitenkin aina ennen kaikkea kristillisinä yhteiskuntina, Königsberg sanoo.

Margot Friedländer jätti Saksan sodan jälkeen taakseen. Hän palasi vasta yli 80-vuotiaana.

Sota-aikana Friedländer piilotteli Gestapolta nukkumalla milloin auttajiensa sohvilla, milloin komeroissa tai vierashuoneissa. Hän jopa leikkautti nenänsä kirurgilla, jotta se näyttäisi vähemmän juutalaiselta.

Huhtikuussa 1944 Friedländer oli palaamassa ilmapommitusten jälkeen pommisuojasta, kun siviilipukuiset juutalaisten etsijät kysyivät hänen henkilöpapereitaan. Koska niitä ei ollut, Friedländer tunnusti olevansa juutalainen. Hänet vietiin Theresienstadtin keskitysleirille.

– Vanhukset eivät selvinneet leirillä kahta viikkoa. Meillä nuoremmilla oli mahdollisuus jäädä eloon, Margot Friedländer kuvailee.

Hän istuu länsiberliiniläisessä vanhainkodissa asunnossaan ja kertoo, millaista oli pelätä joka päivä joutumista itään suuntaaviin kuljetuksiin.

– Vasta vähän ennen leirin vapauttamista saimme kuulla, mitä kuljetukset todella tarkoittivat. Olimme aina pelänneet pahinta.

Theresienstadt vapautettiin toukokuun alussa 1945. Margot ja Adolph Friedländer avioituivat vielä leirillä ennen kuin viimeinen rabbi poistui siltä. Pariskunta vietti ensin vuoden maan sisäisille pakolaisille tarkoitetussa leirissä amerikkalaisten miehitysalueella. Sitten he suuntasivat Yhdysvaltoihin.

Perheensä kohtalolle Margot Friedländer sai virallisen vahvistuksen vasta vuosia myöhemmin. Isä, äiti ja Ralf-veli oli murhattu Auschwitzissa.

Berliiniin Margot Friedländer tuli vuosikymmenien jälkeen kirjoittamiensa muistelmien takia. Vuonna 2010 hän muutti takaisin synnyinkaupunkiinsa.

97-vuotias on edelleen aktiivinen demokratian puolestapuhuja. Hän jakaa vuosittain niin kutsutun Margot Friedländer -palkinnon koululuokille, jotka toteuttavat antisemitismin vastaisia projekteja. Friedländer vierailee myös usein kouluissa lukemassa otteita kirjastaan. Viime vuonna hän osallistui nuorten YouTube-tapahtumaan.

Kesäkuussa Friedländer ja toinen tunnettu holokaustin eloonjäänyt Inge Deutschkron nimettiin Berliinin kunniakansalaisiksi kaupungintalon seremoniassa, joka vilisi nimekkäitä poliitikkoja.

Kiitospuheessaan Margot Friedländer muistutti, että myös Hitler, Göring ja Göbbels olivat aikanaan Berliinin kunniakansalaisia.

– Tänään he varmaan kääntyisivät haudassaan, sillä juutalainen, jota he eivät tunnustaneet ihmiseksi ja jonka he olisivat halunneet murhata, saa saman tittelin, Friedländer sanoi.

Lue myös:

Miksi saksalaiset mellakoivat Chemnitzissä? Itäisessä Saksassa on vähän maahanmuuttajia, mutta paljon tyytymättömyyttä

Tappouhkauksia juutalaisille ja sianpäitä moskeijoissa – Malmössä rabbi ja imaami yrittävät yhdessä hillitä vihapuhetta

Trumpit vierailevat Pittsburghissa, kaupungin juutalaisjohtajat vaativat presidenttiä tuomitsemaan valkoisen nationalismin

Marine Le Pen ja vasemmistojohtaja häädettiin surmatun juutalaisen eläkeläisen muistomarssilta Pariisissa

Turkkilaisen Sabah-lehden tietojen mukaan sauditoimittaja Jamal Khashoggin murhaajat syövyttivät ruumiin ja kaatoivat jäännökset viemäriin. Surman jälkeen tekijät olivat paloitelleet ruumiin ja liuottaneet palaset hapolla, Sabah kirjoittaa.

Hallitusta lähellä olevan Sabahin mukaan Saudi-Arabian Istanbulin-konsulaatin viemäreistä otetuista näytteistä on löydetty jäämiä haposta. Tämän perusteella tutkijat epäilevät, että Saudi-Arabian hallintoa arvostelleen Khashoggin ruumis hävitettiin syövyttämällä.

Sabah-lehden uutisessa ei kerrota, mistä lähteestä tiedot ovat peräisin.

Jamal Khashoggi katosi mentyään Saudi-Arabian Istanbulin-konsulaattiin lokakuun toisena päivänä. Muun muassa Turkki epäili pian katoamisen jälkeen, että Khashoggi murhattiin. Vasta yli kaksi viikkoa myöhemmin Saudi-Arabia myönsi, että Khashoggi murhattiin sen Istanbulin-konsulaatissa.

Saudi-Arabian mukaan murhaajat toimivat omavaltaisesti eikä maan korkein johto ei tiennyt murhasta. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan on sanonut, että murhakäsky oli annettu erittäin korkealta tasolta.

Murhatutkimusten aikana Saudi-Arabia lähetti Sabah-lehden mukaan Istanbuliin toksikologin ja kemikaaliasiantuntijan, jotka kävivät useita kertoja konsulaatin tiloissa. Sabahin uutisesta on kertonut muun muassa uutistoimisto AFP.

Erdoğan sanoi lauantaina, että Turkki on antanut Khashoggin murhaan liittyvät äänitteet Saudi-Arabialle, Yhdysvalloille, Saksalle, Ranskalle ja Britannialle.

Lisää aiheesta:

Erdoğan: Khashoggin murhakäsky tuli Saudi-Arabian korkeimmalta tasolta

Lehdet: Saudi-Arabian kruununprinssi kuvaili puhelussa Valkoiseen taloon Khashoggia vaaralliseksi islamistiksi – viime viikolla puheet muuttuivat täysin

Sauditoimittaja Khashoggi oli monikasvoinen – eliittisuvun poika kulki maailmalla Afganistanista Yhdysvaltoihin mutta maksoi lopulta hengellään kuningashuoneen arvostelusta

Neljä brittiministeriä, jotka kannattavat Britannian pysymistä EU:n jäsenenä, harkitsevat jättävänsä pääministeri Theresa Mayn hallituksen, kertoo the Sunday Times.

Mikäli ministerit jättäisivät hallituksen, olisi se valtava takaisku Mayn ajamalle brexitille.

Eilen Britannian liikenneministeri Jo Johnson erosi hallituksesta brexitin vuoksi. Entisen ulkoministerin Boris Johnsonin pikkuveli Jo Johnson kertoi vaativansa uutta kansanäänestystä brexitistä. Hän katsoo, että Britannia on matkalla kohti sekavaa brexitiä, jonka seurauksena maa jää alisteiseen asemaan EU:hun nähden

Johnson kuvaili julkaisemassaan erotiedotteessa, että ”Britannia on pahimman kriisin partaalla sitten toisen maailmansodan”.

May on sitkeästi tyrmännyt haaveet uudesta brexit-kansanäänestyksen järjestämisestä.

Suurin ongelma Britannian ja EU:n neuvotteluissa on EU:ssa pysyvän Irlannin ja siitä irtoavan, Britanniaan kuuluvan Pohjois-Irlannin raja. EU halua takeet siitä, ettei Irlantiin synny kovaa rajaa tulliasemin. Yksi mahdollisuus olisi se, että koko Britannia pysyisi tulliliitossa pidempään, mitä Mayn konservatiivipuolueen kovan brexitin tukijat vastustavat.

Vaaliviranomaiset ovat ilmoittaneet, että Floridassa lasketaan uudelleen senaattorista välivaaleissa annetut äänet. Ilmoitusta koneellisesta uudelleenlaskennasta osattiin odottaa, koska kilpailu oli hyvin tasainen.

Republikaanien Rick Scott oli laskennassa demokraattien Bill Nelsonia edellä 0,15 prosenttiyksikön eli noin 12 500 äänen erolla. Scott on Floridan entinen kuvernööri ja Nelson osavaltion istuva senaatin jäsen.

Osavaltion lain mukaan äänet lasketaan uudelleen, jos ero on alle 0,5 prosenttiyksikköä. Floridassa lasketaan äänet uudelleen myös kuvernöörin valinnan osalta. Äänten uudelleenlaskenta on tehtävä torstaihin mennessä.

Kaikki taitavat tietää sukuja, joissa on useita teräsmuoreja ja -vaareja jopa sadan vuoden hujakoilla. Myöskään tuoreen yhdsvaltalaistutkimuksen jättisukupuu ei kiistä tällaisten sukujen olemassaoloa. Mutta onko se geenien sanelemaa?

Tutkimuksen mukaan verenperimän merkitystä sukujen pitkä- tai lyhytikäisyydessä on yliarvioitu roimasti. Puolisovalintojen merkitys sen sijaan yllätti kerrannaisvaikutuksillaan.

Genetics-seuran tutkimukseen yhdistivät voimansa Calico Life Sciences and Ancestry -yritys, joka tutkii ikääntymistä ja siihen liittyviä sairauksia, sekä Ancesty.com-yritys, joka tekee tilauksesta geenitutkimuksia juuristaan kiinnostuneille ihmisille.

400 miljoonaa tutkittua

Käsitykset siitä, miten paljon perimä vaikuttaa itse kunkin elinikään, ovat vaihdelleet 15 prosentista 30 prosenttiin.

Toisessa vaakakupissa ovat sellaiset tekijät kuin elämäntapa ruokailuineen ja liikuntoineen sekä sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät, esimerksi varallisuus.

Tutkimuksessa piirretty valtava sukupuu perustuu Ancestryn avoimen tietokannan tietoihin yli 400 miljoonan ihmisen synnyin- ja kuolinvuosista ja synnyinpaikoista. Ne oli kirjattu valtion ja Yhdysvalloissa osavaltion tarkkuudella.

Tutkimuksessa keskityttiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina syntyneisiin, koska heidän kaikkien elämänkaari on jo selvillä. Suurin osa oli yhdysvaltalaisia, joilla oli eurooppalaiset juuret.

Eliniän vastaavuus ulottuu myös sukuun naituihin

Sukupuussa ihmiset yhdistettiin sekä sen perusteella, keiden lapsia he olivat, että puolisonsa mukaan. Matemaattisten ja tilastollisten mallien avulla päästiin vertailemaan, miten saman- tai erimittaisen elämän veri- ja muut sukulaiset olivat eläneet.

Sisarusten ja serkusten luvut vastasivat suurin piirtein juuri 15–30 prosentin arvioita perimän vaikutuksista elämän pituuteen.

Samanlainen eliniän vastaavuus löytyi kuitenkin myös puolisoiden väliltä, jopa voimakkaampana kuin eri sukupuolta olleilla sisaruksilla.

Siitä tutkijat saivat vihiä parisuhteessa perustetun yhteisen talouden merkityksestä. Erityistä pontta tutkimus kuitenkin sai, kun vertailuun otettiin myös avioliittojen kautta syntyneet sukulaissuhteet.

Vaikka näitä ihmisiä ei sitonut verenperimä eikä yhteinen koti, sukuun naidut jäsenet olivat eläneet varsin samanmittaisen elämän kuin puolisonsa sisarukset ja serkut.

Samanlaisuus painaa parinvalinnassa

Seuraavaksi tutkimusta laajennettiin yhä enemmän: puolison täteihin, setiin, enoihin, pikkuserkkuihin ja ylipäätään koko sukuverkostoon.

Tulokset yllättivät, sillä eliniän pituuksien vastaavuus ulottui niinkin kauas kuin esimerkiksi sisaren tai veljen puolison sisaruksiin tai puolison sisarusten puolisoihin.

Suuren aineistonsa ansiosta tutkijat pystyivät tekemään analyysejä, jotka johtivat heidän assortatiivisen pariutumisen vaikutusten jäljille.

Assortatiivisella pariutumisella tarkoitetaan eläinkunnassa esiintyvää taipumusta pariutua geneettisesti samankaltaisen yksilön kanssa.

Ihmisillä taipumus assortatiiviseen pariutumiseen eli homogamiaan ulottuu etnisyyden ja ylipäätään ulkonäön lisäksi myös sellaisiin tekijöihin kuin sosiaalinen asema ja varallisuus, joilla on usein vaikutusta myös elinikään.

– Eliniän kannalta merkittävät tekijät pyrkivät olemaan puolisoilla hyvin samanlaiset, selittää tutkimusta johtanut Graham Ruby.

Kun tämä taipumus ajaa sisaruksia samanlaisiin valintoihin, vaikutus kertautuu kautta laajan sukupuun ja sukupolvelta seuraavalle.

Tutkimuksen päätelmä on, ettei geeniperimän keskimääräinen vaikutus ihmiselämän pituuteen lopulta ole kuin seitsemän prosenttia, ehkä jopa vähemmän.

Tutkimus on vapaasti luettavissa Genetics-julkaisusta.

Teollisuusalueen näkymä Päijät-Hämeen Hollolassa on tyypillinen. Rekkaralli kulkee, pöly lentää tehtaalta ja harmaat teollisuushallit seisovat marraskuisessa maisemassa. Monessa pihassa on vanhoja autonraatoja.

Vaikka ihmisiä ei juuri nyt näy, täälläkin on asukkaita. Teollisuushallien yhteydessä on asuntoja, jotka tunnistaa ulospäin muun muassa verhoista ja polkupyöristä. On myös hieman yllättäen muutamia omakotitaloja.

Tilastokeskuksen arvion mukaan Suomessa asuu tuhansia ihmisiä teollisuusalueilla.

– Asiaa ei ole tutkittu, mutta rekisteriaineiston pohjalta voisi arvioida, että teollisuusrakennusten yhteydessä olevissa talonmiehen asunnoissa asuu muutama tuhat henkilöä, sanoo Tilastokeskuksen asiantuntija Otto Kannisto.

Helsingissä on 22 teollisuusaluetta, joissa asui 2 800 ihmistä vuonna 2013. Pääosa heistä, 2 150 ihmistä, majaili Pitäjänmäen kaakkoisosassa. Suurta ihmismäärää selittää osin se, että Pitäjänmäessä on muutettu työpaikkojen tiloja asunnoiksi. Lisäksi alueelle on rakennettu kerrostaloja.

– Teollisuusalueiden asukasmäärät ovat Helsingissä varmasti lisääntyneet viiden viime vuoden aikana. Tuskin kuitenkaan merkittävästi, pohtii asumiseen erikoistunut tutkija Ari Niska Helsingin kaupungilta.

Kim Ranta-aho, 26, on asunut teollisuushallin yhteyteen rakennetussa talonmiehen asunnossa seitsemän vuotta. Hän omistaa hallin yhdessä isänsä kanssa. Heillä on vastuullaan kuljetusliike.

– Minusta on itse asiassa luksusta asua näin tilavasti. Musiikkia saa kuunnella rauhassa, kun ei ole häiriintyviä naapureita. Harrastuksissa käytettävät moottoriajoneuvot mahtuvat hyvin halliin, kehuu Ranta-aho.

Mies esittelee uudenaikaista keittiötä, saunaa ja tilavaa olohuonetta, jossa on baaritiski jakkaroilla. Pöydän yläpuolella on jääkiekosta saatuja pokaaleja.

Teollisuusalueilla turhaan epämääräinen maine

Dekkareissa, elokuvissa ja yksittäisissä rötösuutisissa teollisuusalueet näyttäytyvät levottomina paikkoina, joissa juonitaan rikoksia. Moni muistaa muun muassa uutiset liivijengien kerhotiloista eri puolilla Suomea.

Poliisin mukaan teollisuusalueet eivät kuitenkaan erotu erityisemmin virkavallan päivittäistoiminnassa. Kotihälytyksiä tulee teollisuusalueille sattumanvaraisesti, koska asukkaita on vähän ja harvakseltaan.

– Joskus teollisuusalueiden työpaikoilla pidettävät bileet työllistävät meitä. Enimmäkseen poliisia tarvitaan omaisuusrikosten selvittämisessä. Onneksi valvontakamerat ovat kehittyneet ja tulleet edullisemmiksi, miettii ylikomisario Seppo Kujala Helsingin poliisilaitokselta.

Siitä minkälaiset ihmiset teollisuusalueilla asuvat, ei ole tarkkaa tietoa. Merkittävä osa asukkaista lienee yrittäjiä, jotka asuvat teollisuushallin yhteydessä niin sanotussa talonmiehen asunnossa. Joskus yrittäjillä on myös vuokralaisia.

Päijät-Hämeessa ja Kymenlaaksossa toimivassa kiinteistömarkkinayrityksessä on törmätty surullisiinkin tapauksiin.

– Eräs teollisuushallissa toiminut yritys oli tehnyt konkurssin ja yrittäjä asui salaa piharakennuksessa. Mutta en minä teollisuusalueita pidä minään Suomen ghettoina. Parhaimmillaanhan yrittäjällä on erittäin lyhyt työmatka, naurahtaa Suomen Toimitila Oy:n toimitusjohtaja Mikko Kantosaari.

Keikkatyöläiset ovat yksi ryhmä, jotka saattavat asua teollisuusalueilla epävirallisesti. Tällaista asumista havaittiin kymmenisen vuotta sitten muun muassa Helsingin Herttoniemessä, jossa asui virolaisia keikkatyöläisiä.

– Tuollainen epävirallinen asuminen on varmaankin vähentynyt muun muassa Viron talouden kasvun myötä, arvioi tutkija Ari Niska Helsingin kaupungilta.

Jotkut ovat kysyneet, että asutko todella teollisuusalueella. Kim Ranta-aho

Teollisuusalueilla asuvat ihmiset ovat kaupungeille asia, josta ei mielellään puhuta. Esimerkiksi lapsiperheille teollisuusalueet eivät tarjoa viihtyvyyttä lisääviä palveluja, kuten lähikirjastoa, leikkipuistoja, viheralueita tai päiväkotia.

– Teollisuualueilla on melua, savua ja häiriöitä. Toisinaan tämä johtaa siihen, että asukkaat tekevät häiriötekijöistä valituksia, kertoo Lahden kaupungingeodeetti Juha Helminen.

Tilanne on kaupungille hankala, kun teollisuusalueita ei ole suunniteltu asumiseen, vaan teollisuuden tarpeisiin. Lahdessa teollisuusalueilla asuu arviolta kymmeniä ihmisiä niin sanotuissa talonmiehen asunnoissa.

Lätkäkaverit tulevat saunomaan

Kim Ranta-aho ei ole selviytynyt asuinpaikassaan täysin ilman harmeja. Hänen asunnossaan kävi kutsumattomia vieraita pari vuotta sitten. Vakuutus tuli hätiin. Nyt valvontakameroita on riittävästi.

Ranta-ahon kämpässä on neliöitä 80 ja parvekkeellakin 30. Lahden keskustaan on ainoastaan 10 minuutin automatka.

– Kyllä tämä kerrostalokämpän voittaa. Kun kaverit tulevat kylään, parkkipaikat löytyvät helposti.

Saunassa löylyttelevät toisinaan lätkäkaverit. Ranta-aho on törmännyt ihmettelyyn asuinpaikastaan.

– Jotkut ovat kysyneet, että asutko todella teollisuusalueella. Mutta kun olemme menneet asuntooni sisälle, ovat he pitäneet tätä kivana. Koko elämääni en aio täällä asua, sillä aion rakentaa vielä omakotitalon.

Ursula Änäkkälä katselee helpottuneena noin 15 tunnin ikäistä tytärtään.

– Aivan mahtavaa, Änäkkälä huokaa.

Helpotuksen ymmärtää, sillä synnytys kesti monta päivää.

– Odoteltiin että tyttö olisi alkanut omin avuin syntymään, mutta näin ei käynyt.

Lopulta Änäkkälä sopi lääkärin kanssa, että synnytys tehdään suunniteltuna sektiona, eli keisarileikkauksena. Niiden osuus on vuosikymmenten saatossa kasvanut. Syitä tähän on monia.

1. Synnyttäjien ikä ja paino kasvaa, mikä nostaa keisarileikkausten osuutta

Viime vuonna noin 17 prosenttia suomalaisista synnytyksistä tehtiin keisarileikkauksena. Osuus on suurempi kuin koskaan aiemmin, mutta kasvu on hidasta: pari prosenttiyksikköä kolmessa vuosikymmenessä.

Hienoiseen kasvuun on kuitenkin selkeitä syitä. Yksi on synnyttäjien keski-iän ja keskipainon kasvaminen, jotka molemmat lisäävät keisarileikkausten määrää. Viime vuonna 22,5 prosenttia synnyttäjistä oli yli 35-vuotiaita. Vuonna 1987 vastaava osuus oli 13,3 prosenttia.

2. Synnytyspelko on yleistä – "ei enää asia mitä pitäisi piilotella"

Ursula Änäkkälän ensimmäinen lapsi syntyi hätäsektion kautta.

– Siitä ei jäänyt kauhean hyvät fiilikset, Änäkkälä toteaa.

Aiempi huono kokemus vaikutti osaltaan siihen, että Änäkkälälle tehtiin toisen synnytyksen alla synnytyspelkodiagnoosi. Niiden määrä on kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Tällä hetkellä diagnoosi tehdään joka kolmannen suunnitellun sektion kohdalla. Kymmenen vuotta aiemmin osuus oli 15 prosenttia.

Pelkodiagnoosien kasvu ei välttämättä tarkoita, että äidit ovat yhtäkkiä alkaneet pelkämään synnytyksiä, sanoo Helsingin naistenklinikan synnytysosaston ylilääkäri Mika Nuutila.

– Pelkoa on varmasti ollut aina, mutta viime vuosina siitä on tullut hyväksytty syy tehdä keisarileikkaus, muiden syiden rinnalla. Se ei ole enää asia mitä pitäisi piilotella.

Päätöksen leikkauksesta tekee aina lääkäri. Diagnoosi kuitenkin vaikuttaa harkintaan.

– Synnytyksessä on tärkeää, että äiti on mukana ja yhteistyöhaluinen. Jos äiti olisi vastentahtoisesti synnyttämässä alakautta, niin eihän siitä hyvää lopputulosta tule.

3. Suomalaiset ovat luomuilijoita

Suuressa osassa maailmaa keisarileikkaukset ovat huomattavasti Suomea yleisempiä. Esimerkiksi Iso-Britanniassa joka neljäs lapsi syntyy sektion kautta, Yhdysvalloissa joka kolmas. Turkissa, Brasiliassa ja Egyptissä niiden osuus on yli puolet synnytyksistä.

Syyt keisarileikkausten suosion takana vaihtelevat. Sairaalat saattavat suosia niitä esimerkiksi tilan ja hoitajien puutteen vuoksi. Keisarileikkauksen jälkeen äiti tarvitse vähemmän hoitopäiviä kuin alatiesynnyksen jälkeen. Yksityiset sairaalat saattavat tarjota niitä asiakkailleen, koska leikkauksista saa vakuutusyhtiöiltä korkeamman korvauksen.

Kyse voi myös olla siitä, että äiti haluaa keisarileikkausta itse. Suomessa näin käy harvoin, sanoo ylilääkäri Nuutila.

– Jos leikkaukseen ei ole mitään erityistä syytä, niin on todella harvinaista että äiti haluaa keisarileikkausta. Me ollaan vielä sen verran luomuilijoita, että normaali synnytys on se mihin äidit tähtäävät.

Suomalaisten asenteisiin vaikuttaa varmasti tietoisuus leikkauksen riskeistä, Nuutila tuumaa.

– Kysymys on isosta leikkauksesta. Siihen liittyy riskejä, joista toipuminen on kestää pidempään.

4. Suomalaisten syntyvyys vaihtelee suuresti alueittain – hedelmällisintä on Pohjanmaalla

Jos kaikki suomalaiset lisääntyisivät kuin pohjanmaalaiset, huoli syntyvyyden laskusta ei täyttäisi uutisotsikoita.

Kokonaishedelmällisyysluku tarkoittaa lapsimäärää, jonka naiset saavat keskimäärin elinaikanaan. Jotta väestö uusiutuisi, luvun pitäisi olla 2,1. Suomen kokonaishedelmällisyysluku oli viime vuonna 1,49.

Sen sijaan Pohjanmaalla luku on ollut lähes koko kuluneen vuosikymmenen ajan yli kaksi. Vauvoiksi muutettuna Esimerkiksi Keski-Pohjanmaalla syntyy vuosittain noin 55 lasta tuhatta 15–49-vuotiasta naista kohti. Itä-Savossa lapsia syntyy 35. Pohjanmaan hedelmällisyyteen on pidetty osasyynä herätysliikettä. Lestadiolaisten perheissä lapsia on perinteisesti ollut keskiarvoa enemmän.

Toisaalta syntyvyys on lakeuksillakin voimakkaassa laskussa. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaan hedelmällisyysluku oli 2,4 vielä vuonna 2010. Viime vuonna se oli 1,83.

5. Kivunlievitys yleistyy - taustalla synnytysten keskittäminen isoihin sairaaloihin

Synnytysten yhteydessä käytettävä kivunlievitys on yleistynyt huomattavasti viime vuosina. Tänä päivänä keskimäärin joka toinen synnyttäjä saa selkärankaan annettavan epiduraalipuudutuksen. 30 vuotta sitten näin tehtiin alle kymmenesosalle.

Kivunlievityksen yleistymisen taustalla on tarjonnan lisääntyminen. Synnytyksiä on keskitetty isoihin sairaaloihin, joissa on päivystäviä anestesialääkäreitä.

– Meillä on täällä (naistenklinikalla) kaksi anestesialääkäriä päivystysaikana ihan pelkästään synnyttäjiä varten. Eli voidaan tarjota epiduraali kaikille jotka sitä haluavat, Nuutila kertoo.

Kaikki kaunis on edessäpäin. Ajatus välähtää mieleen yhtäkkiä. Sara Kinnunen seisoo polun päässä Kilpisjärvellä käsivarressa. Lokakuu on riisunut värit tunturista. Halti nousee harmaana edessä, maisema sulaa taivaaseen.

Kinnunen nostaa rinkan selkään. Ensimmäinen askel. Sitten toinen ja kolmas. Tunturituuli käy kasvoihin, vihmoo vettä. Rytmi löytyy vähitellen. Viikon kuluttua kiire tippuu hartioilta. Kahdeksannen päivän kohdalla vastaan tulee yksi ihminen. Ja tämä on vasta alku.

“Huomista päivää olen tässä kartalla ihmetellyt. Että minnekä sitä menisi. Että olisi mukava päivämatka. Ei kiire tai ahneus. Muttei laiskuus ja tylsyyskään.” (Ote Sara Kinnusen päiväkirjasta)

136 yötä ulkona

Kun joensuulaisen Sara Kinnusen 30-vuotispäivä lähestyi, hän halusi kunnon tauon kätilön töistä sairaalassa. Työuraa oli takana viisi vuotta. Potilastyö oli ihanaa, mutta muuten työ vei liikaa.

– Mietin, olenko enää muuta kuin kätilö-Sara. Halusin selvittää sen, Kinnunen sanoo.

Hän järjesti itselleen vuoden virkavapaata ja pakkasi rinkan, mutta ei suunnannut reppureissulle Aasiaan tai maailmanympärysmatkalle, kuten monet kolmekymppiset. Kinnunen asetti irtiotolleen kaksi tavoitetta. Nähdä vuodenkierto Lapin erämaissa. Elää luonnossa, mieluiten yksin.

Toiveet täyttyivät.

Vuoden aikana Kinnunen viettää 136 vuorokautta yöretkillä, ja siihen päiväreissut päälle. Talvikuukausiksi hän vuokraa pienen lomahuoneiston Kiilopäältä. Kinnunen hiihtää tunturissa paria pyrypäivää lukuun ottamatta joka päivä. Lisäksi hän tekee vähintään kerran kuukaudessa viikon tai kahden mittaisen hiihtovaelluksen teltta ja muut varusteet vetoahkiossa.

“Mieli luovuttaa eikä missään ole mitään järkeä. Sitten taas hetken päästä pysähtyy ihmettelemään hiljaisuutta ja kauneutta ja on onnen kukkuloilla. Mitään en antaisi pois, vaikka välillä tuntuu, että voisi sitä helpommallakin päästä, päästää itsensä. Sääkin vaihtelee. -35 -> -1. Nyt on taas hyvä olla.”

Syyskesä kuluu kokonaan teltassa. Kinnunen vaeltaa kymmenen viikkoa Itä-Lapissa kaukana merkatuilta vaellusreiteiltä. Kahden viikon välein hän suunnistaa ihmisten ilmoille täydentämään ruokavarastoja.

Näissä retkissä ei ole Kinnusen mielestä mitään ihmeellistä.

– Ei ulkona elämiseen tai retkeilyyn tarvita eräoppaan koulutusta tai ammattivaeltajan varusteita. Ihan tällainen tavallinen poluntallaaja pystyy kyllä siihen.

Makuupussi peittyy paksuun kuuraan

Maaliskuun iltapäivä Paistunturin erämaassa taittuu siniseen hämärään. Sara Kinnunen istuu ahkion päällä ja lopettelee termospulloon säilöttyä lounasta. Valkeus on loputon.

Yhtäkkiä Kinnuselta häviää kuulo. Menivätkö korvat lukkoon, hän ihmettelee. Asiaa on pakko testata puhumalla ääneen yksikseen. Ei kuulo olekaan hävinnyt. Ympärillä vain on niin suuri hiljaisuus, että se tuntuu kuuroudelta. Tunturi nukkuu.

Kinnunen haluaa reissuillaan oppia telttailemaan talvella ja sen hän oppii. Kaamoksen aikaan tuntuu kuin hiihtäisi monen tunnin mittaisessa auringonlaskussa. Valo kajastaa taivaanrannan takaa. Päivä on lyhyt. Jos sitä haluaa jatkaa, pitää suunnistaa otsalampun valossa.

Talvi haastaa. Kun hanki upottaa nivusiin saakka ja ahkio tarttuu puunkäkkyröihin, on viisi kilometriä jo kunnon päivämatka. Iltaisin teltassa Kinnunen lukee, kirjoittaa päiväkirjaa tai neuloo otsalampun valossa. Kylmimpänä telttayönä pakkasta on 28 astetta. Kylmä ei tule, mutta aamulla makuupussi on peittynyt paksuun kuuraan.

Luirojärvellä Urho Kekkosen kansallispuistossa pakkanen kiristyy 37 asteeseen. Kinnunen ei aluksi tajua sitä, mutta ihmettelee, miksi varpaat jäätyvät autiotuvan saunan alalauteilla. Pikkuhiljaa hän oppii: pakkasella valo muuttuu. Tunturissa puut alkavat paukkua. Hanki narisee eri tavalla.

“Kaunis, liikuttava päivä. Kun yksin on hiljaisuuden keskellä. Miljardi tähteä taivaalla. Onni. On vain tämä hetki tässä.”

Pitkällä kaamosvaelluksella Pallaksella vastaan tulee yksi ihminen, samoin toisella retkellä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Täydellistä, Kinnunen ajattelee.

Hän viihtyy omissa oloissaan myös silloin, kun majailee Kiilopään asunnolla. Kinnuselle riittää ihmiskontaktiksi, että laduilla hiihtäessään hän moikkaa vastaantulijoita ja vaihtaa muutaman sanan myyjän kanssa käydessään ruokakaupassa parin viikon välein.

Läheisiin hän pitää yhteyttä puhelimitse tarpeen mukaan ja päivittää silloin tällöin kuulumisiaan blogiin. Kinnunen on yksin, mutta ei yksinäinen.

Suurperheen tyttö pakeni metsään

Keväthangilla Kevon kanjonissa maailma on auki. Sininen taivas kaartuu korkealle ja katse yltää kilometrien päähän. Yöllä pakastaa. Sara Kinnunen astuu ulos laavusta ja näkee kirkkaammat ja kauniimmat revontulet kuin koskaan aikaisemmin. Aamulla koivujen käkkyräiset oksat ovat kuin timantteja täynnä. Itkettää. Sukulaistyttö rakastaisi tätä, valoa ja kirkkautta, prinsessatimantteja oksilla, Kinnunen ajattelee.

"Sulamattomat jääkiteet valuivat teltan kangasta pitkin. Pomppasin ylös katsomaan, josko kuura olisi vielä maassa. Paikoitellen oli. Jokilaakso sumupilven peitossa. Aurinko paistoi. Kaunista. Niin kaunista. Teltta tietysti kastunut. Kamppeet kuivumaan ja aamupalalle."

Retkillä arki typistyy olennaiseen: liike, lepo ja ruokailu. Ajatukset tulevat ja menevät, mutta niihin ei jää samalla tavalla kiinni kuin aikataulutetussa elämässä. Tunteet vahvistuvat, samoin aistit. Hämähäkinseitin täydellisyys liikuttaa kyyneliin.

– Kun nostan rinkan selkään, tekee mieli sulkea suu. Haluan, että luonto puhuu, en minä, Sara Kinnunen sanoo.

Sen puheen kuulee parhaiten yksin. Niin kauan kuin Kinnunen muistaa, luonto on ollut hänelle rauhan ja nautinnon paikka. Yhdeksänlapsisen perheen keskimmäisenä kasvanut Kinnunen livahti usein kotona Outokummussa talon takametsään. Kun omaa huonetta ei ollut, metsässä sai olla välillä yksin. Perhe, suku ja ystävät ovat Kinnuselle tärkeitä ja hän nauttii sosiaalisesta työstä, mutta tuntuu, että minä katoaa, jos ei saa olla yksin.

Keväällä kesken vaellusvuoden Kinnusen ukki sairastuu. Kunto heikkenee nopeasti. Touko- ja kesäkuussa Kinnunen saattohoitaa ukkiaan perheen kanssa kotona Outokummussa. Päässä soivat laulut, joita Ukki lauloi, kun Sara oli lapsi. Lähtö on rauhallinen.

Kuinka virran yli pääsee?

Isojen ajatusten keskellä Kinnunen valmistautuu loppukesään ja syksyyn. Hän kuivaa kilotolkulla kasviksia, lihaa ja pataruokia, hankkii ruuat kolmen kuukauden tarpeiksi. Kinnunen tuijottelee karttoja, suunnittelee reittejä ja googlailee vinkkejä, mistä kohti erämaajoet on turvallista ylittää.

Hyvissä ajoin ennen lähtöä hän pakkaa neljä suurta täydennyslaatikkoa. Niihin tulee ruokaa, retkikeittimen kaasua, vessapaperia, tulitikkuja, kengännauhat, romaani ja tyhjä päiväkirja, saippuaa ja lääkkeitä. Laatikoiden päälle hän kirjoittaa osoitteet valmiiksi. Perhe lähettäisi laatikot Matkahuollon kautta Lapin kyliin sitten, kun Kinnunen niin pyytäisi.

Kerralla rinkkaan mahtuu noin kahden viikon tarpeet. Silloin painoa kertyy 23–25 kiloa. Ensimmäisinä kilometreinä se tuntuu, sen jälkeen ei juurikaan.

Kun Kinnunen suunnitteli vapaavuotta, moni kysyi, aikooko hän ulkomaille, kuhiseviin kaupunkeihin tai aurinkorannoille. Retkeilijöiden keskustelupalstalla netissä puolestaan ihmeteltiin, miksi jäädä Suomeen, kun Norjassa tai Ruotsissa maisemat ovat paljon jylhemmät.

Kinnuselle valinta oli selvä. Hän halusi tutustua nimen omaan Suomeen. Kaupunkilomia oli tullut kokeiltua, se ei kiinnostanut. Luonto veti puoleensa, mutta ei extreme-seikkailu, varustekilpailu tai kropan kestokyvyn äärimmilleen venyttäminen. Kiinnosti ajaton aika, rauha ja hiljaisuus.

Pizza kuukausien päässä

Sydänkesällä Sara Kinnusta jännittää. Vaikka hän on kohtuullisen kokenut retkeilijä, kymmenen viikon yhtämittainen vaellus mietityttää. Kestävätkö jalat, entä pää? Miltä tuntuu, kun vaellus vain jatkuu ja jatkuu? Riittääkö luonnossa ihmeteltävää ja elämyksiä?

Heinäkuussa Urho Kekkosen kansallispuistossa hiki virtaa. Aurinko paistaa yötä päivää ja teltan kuumuus herättää kulkijan aamuyöstä. Helle haastaa.

Yhtenä päivänä Paistunturilla rinteen takaa nousee tumma rintama. Kinnunen tuntee jo pilvet, tämä sataa. Hän käpertyy kivenkoloon avaruuspeitteen alle ja kuuntelee siellä ropinaa. Kuin lapsena majassa. Illalla nousee uusi pilvi, suurempi. Kinnunen pitää rankkasadetta teltassa ja miettii, viitsiikö enää lähteä ulos. Kun sade taukoaa, hän kävelee purolle ja katsoo taakseen. Tunturia ympäröi kirkas sateenkaari. Retkipaikka lepää sen sylissä.

“Täällä sitä istutaan Haukkapään rinteellä, teltta edessä, vaatepuu takana, oikealla kohoaa Hammastunturi, edessä siintää suota ja järviä, niiden takana tuntureita. Kapustarinta viheltelee, itikat inisee (niitäkö ei muka ole?), poro kopsuttelee vasemmalla. Haukkapään rinteessä vatsa täynnä ruokaa. Aurinko lataa puhelinta. Olisi aika käydä levolle. On niin kaunista, ettei vielä malta.”

Kuluu viikko, toinen, kolmas ja neljäs. Kinnunen ei enää muista olevansa yksin. Ajatukset lipuvat mieleen ja sieltä pois kuin pilvet. Joskus hän nukahtaa tunniksi mättäälle, unohtuu istumaan pitkäksi toviksi. Kilometrejä hän ei laske, ettei niitä ahnehtisi. Kelloa ei kaipaa.

Olo on yleensä onnellinen. Kinnunen on oppinut, että jos tympäisee tai maisemat alkavat näyttää huonolta, kannattaa istua alas ja syödä jotakin. Sitten mieli kirkastuu. Reissussa rutiinit eivät uuvuta samalla tavalla kuin kotona: aamusta toiseen puuro, kahvi ja keksi maistuvat yhtä hyvältä. Pizzasta hän haaveilee, kun lähestyy Saariselkää, mutta ostaa sen vasta reissun jälkeen puolitoista kuukautta myöhemmin.

Tietoisuuden toisella puolella tapahtuu jotakin. Se purkautuu iltaisin päiväkirjaan: ukin elämä ja kuolema, oma elämä. Tulee tunne, että asiat tulevat käsitellyiksi.

“Suota. Kuivempaa, hyvin ylitettävää suota. Märkää, juosten ylitettävää suota. Todella märkää suota, jota ylittäessä jännitti. Vuolaana virtaavan joen ylitys. Pilveä ja tuulta. Mustikoita ja lakkoja Lyhyt patikkamatka katoilevaa polkua pitkin.”

Kolmas kulkija tunturissa

Pelkoja ei ole eikä juuri vaarojakaan. Kinnunen säästyy tapaturmilta ja rasitusvammoilta. Hän on eksyä vain kerran. Suomen suurimmassa erämaassa Kaldoaivissa hän epäilee, että kompassi on mennyt rikki. Edessä näkyy silmänkantamattomiin suota, jota täplittävät vesilämpäreet. Maisemasta ei voi ottaa kiintopisteitä. Kinnunen päättää luottaa enemmän kompassiin kuin suuntavaistoonsa ja saa pian itsensä takaisin kartalle. Rinkassa kulkee mukana hätälähetin, jolla voi lähettää paikannus- ja apupyynnön viranomaisille. Sitä ei tarvita.

Silloin tällöin Kinnunen lähettää viestiä kotiin ja kuvan tai pari läheisille. Hengissä ollaan. Hyvin menee.

Syyskuun lopulla Kinnunen laskeutuu alas tunturilta Kaldoaivissa. Ympärillä aukeavat laajat suot, niiden keskellä kaksi järveä ja järvien välissä kaistaleella kota. Sinne Kinnunen menee yöksi ja näkee vieraskirjasta, että on kesän kolmas kulkija. Kaiken muun ajan tunturi, suo ja järvet ovat eläneet rikkumattomassa rauhassa.

Miten saatoin ajatella, että voiko tähän kyllästyä, Kinnunen pohtii. Seuraava ajatus on: pitääkö täältä tulla pois?

Reissun viimeiset päivät Kinnunen kulkee merkatuilla reiteillä, että tottuisi taas ihmisiin. Hän saa paluukyydin Ivaloon mukavilta retkeilijöiltä. Ensimmäisinä kertoina kaupassa oksettaa: mihin tätä kaikkea tavaraa oikeasti tarvitaan?

“Voin olla ylpeä itsestäni. Halusin. Haaveilin. Toteutin. Tein. Jaksoin. Nautin. Elin ja olin.”

Erakkoa ei saa unohtaa

Lokakuussa tänä syksynä Kinnunen palaa töihin kätilöksi Pohjois-Karjalan keskussairaalaan ja täyttää 30 vuotta. Kroppa on jumissa. Se ei millään meinaa tottua siihen, ettei saa liikkua 3–12 tuntia päivässä.

Kätilön työ tuntuu yhtä rakkaalta kuin aikaisemmin, mutta nyt Kinnunen ei aio kätilö-Saran antaa jyrätä kokonaan erakko-Saraa.

– Ajatus siitä, että minulla olisi työn lisäksi joku aikataulutettu harrastus, tuntuu kaukaiselta, hän sanoo.

Työviikon jälkeen perjantaina Kinnunen nostaa rinkan auton peräkonttiin ja ajaa Patvinsuolle Lieksaan. Laavu löytyy pimeästä ja märästä metsästä. Tehdään tulet. Taas hiljaisuus puhuu.

Ensimmäisen maailmansodan päättymistä muistetaan tänään ympäri maailman. Suurimmat muistojuhlallisuudet järjestetään Pariisissa, jonne on saapunut noin 70 valtiojohtajaa.

Aamupäivällä Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja hänen vaimonsa Brigitte Macron ottivat vieraita vastaan Élysée-palatsissa. Sieltä valtiojohtajat kävelivät sateisessa säässä Champs-Élysées'n bulevardia pitkin Riemukaaren muistomerkille.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump saapui Riemukaarelle autolla erillään muista päättäjistä. Venäjän presidentti Vladimir Putin saapui hänen jälkeensä. Paikalla oli myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

Ranskan presidentti Macron kehotti puheessaan Riemukaaren seremoniassa maailman johtajia "rakentamaan toivoa, ei pelkoa".

– Kansalliskiihko on vastakohta isänmaanrakkaudelle. Nationalismi on isänmaanrakkauden pettämistä, Macron sanoi.

Hän jatkoi, että laittamalla omat intressinsä etusijalle ja olemalla välittämättä muista, menettää kansakunta moraaliset arvonsa.

Pariisissa on myös protestoitu. Ilman paitaa ollut naismielenosoittaja onnistui pääsemään lähelle Trumpin saattuetta, joka oli saapumassa Riemukaarelle.

Seremonian jälkeen valtiojohtajat ja muut arvovieraat siirtyivät Élysée-palatsiin Macronin isännöimälle lounaalle. Vieraita on yhteensä 130.

Trump ja Putin istuvat pääpöydässä lähellä Macronia. Samassa pöydässä lounaalla istuvat myös muun muassa Saksan liittokansleri Angela Merkel, Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, Kanadan pääministeri Justin Trudeau ja YK:n pääsihteeri António Guterres.

Valtiojohtajien puolisot osallistuvat samaan aikaan Versaillesin palatsissa Brigitte Macronin emännöimälle lounaalle.

Venäläisten uutistoimistojen mukaan Putin ja Trump ovat keskustelleet juhlallisuuksien yhteydessä. Putin sanoi RIA Novostin mukaan, että keskustelu oli hyvä.

Lounaan jälkeen Pariisissa järjestetään kansainvälinen rauhankonferenssi, jonka avaavat Merkel ja YK:n pääsihteeriGuterres.

Lue myös:

Turkulainen Usko Salonen lähti merimieheksi Australiaan, mutta kuoli Flanderin juoksuhaudoissa – Ensimmäisessä maailmansodassa suomalaisia taisteli sekä lännessä että idässä

Ranskan presidentti Macron tyhjensi kalenterinsa ja lähti kiertämään sodan koskettamia pikkukyliä – "Yhtäkkiä olemme keskellä mediasirkusta"

Kun tuettua vuokra-asumista nuorille tarjoavalle Nuorisosäätiölle valittiin kesällä uusi johto, oli säätiön kassa tyhjä. Lähes 60-vuotias säätiö oli hyvin lähellä konkurssia, rahaa oli nykyjohdon mukaan hävinnyt yli 40 miljoonaa euroa ex-johdon aikana.

– Maksuja ja vaatimuksia tuli ovista ja ikkunoista. Miljoonat ovat hävinneet erilaisten liiketoimien, rakennusprojektien, kiinteistökauppojen ja maanvuokrasopimusten seurauksena Suomessa ja Virossa. Aiomme hakea korvauksia vahinkojen aiheuttajilta, säätiön nykyinen toimitusjohtaja Kimmo Pihlman kertoo.

Tällä hetkellä säätiössä selvitetään, mitä ex-johdon aikana tapahtui ja miksi. Sen haluaisivat tietää myös poliisi, Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) ja säätiölle julkista tukea kanavoinut Ara.

Nuorisosäätiön ex-johdon erikoiset bisnekset nosti esiin Yle vuonna 2016. Sittemmin Yle ja Suomen Kuvalehti ovat tuoneet julki rikosepäilyihin johtaneita toimia säätiössä.

PRH: Säätiötä käytettiin oman edun tavoitteluun

Taloussotkujen taustalla on säätiön ex-johdon epäilty rikollinen toiminta. Säätiöitä valvova Patentti- ja rekisterihallitus totesi jo viime maaliskuussa käräjille toimittamassaan hakemuksessa, että säätiötä käytettiin oman edun tavoitteluun.

Yksi osa tutkintaa ovat säätiön bisnekset lahtelaisen rakennusliikkeen kanssa. Vuonna 2014 Nuorisosäätiö teki PRH:n mukaan puitesopimuksen rakennusliike Salpausselän Rakentajien kanssa. Puitesopimuksessa säätiö sidottiin yrityksen tekemiin kauppoihin siten, että rakennusliike myi kiinteistöjä, joihin Nuorisosäätiö oli sitoutunut pitkäaikaiseksi vuokralaiseksi.

PRH:n mukaan säätiön vuokralaiseksi sitoutumista käytettiin kiinteistöjen hinnan vedättämiseen ylöspäin.

Ylen MOT:n mukaan ex-johtajat hyötyivät järjestelystä, ja rahaa virtasi johtajille virolaisyhtiöiltä, joille rakennusliike oli maksanut konsulttipalkkioita. Rikosepäilyt koskevat ainakin vuosia 2015-2017

Nuorisosäätiön entistä puheenjohtajaa Perttu Nousiaista ja entistä asiamiestä ja toimitusjohtajaa Aki Haaroa epäillään poliisin vakuustakavarikkovaatimusten perusteella ainakin törkeästä petoksesta vuosina 2016-2017 ja törkeästä lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa vuonna 2015. Poliisi tutkii myös epäiltyä avustuspetosta julkisrahoitteisen säätiön toiminnassa.

STT on tavoitellut Nousiaista ja Haaroa lukuisia kertoja, mutta ei ole saanut haastattelua miehiltä. Nousiaisen oikeusavustajana toimiva Kari Uoti kertoo, ettei hän voi ottaa kantaa päämiehensä puolesta kaikkiin julkisuudessa esitettyihin tapahtumakuvauksiin.

– Tutkinnan alkuvaiheessa ilmi tulleiden seikkojen osalta päämieheni kiistää syyllistyneensä rikoksiin, Uoti sanoo.

Haaro on palkannut itselleen vaativiin talousrikosoikeudenkäynteihin erikoistuneen asianajaja Tuula Ylisen, joka kertoo päämiehensä kiistävän rikosepäilyt.

Jutussa on yli kymmenen epäiltyä

Poliisin tutkinnanjohtaja, rikostarkastaja Markku Nisula kertoo, että jutussa on yli kymmenen epäiltyä. Pelkästään Nousiaiselta ja Haarolta poliisi vaati omaisuutta takavarikkoon yli kolmen miljoonan euron edestä.

Tutkintaa johtaa Helsingin poliisilaitoksen tutkintaryhmä, joka on tehnyt yhteistyötä KRP:n ja muiden viranomaisten kanssa.

Ylen MOT kertoi viime sunnuntaina, että Nuorisosäätiön ex-johtajiin liittyvä rikostutkinta on laajentunut koskemaan keskustavaikuttajien yhdistystä, jonka rahastonhoitajana toimii keskustan Uudenmaan piirin toiminnanjohtaja Ari Maskonen. Poliisi ei vahvistanut tätä STT:lle.

Maskonen ei halunnut antaa STT:lle haastattelua asiasta, koska hän ei halua tulla yhdistetyksi asiaan millään tavalla.

Lue lisää: MOT:n artikkelit Nuorisosäätiöstä

Yksi israelilainen sotilas ja kuusi palestiinalaista on kuollut Israelin armeijan ja palestiinalaisten välisessä yhteenotossa Gazassa, kertovat Gazan viranomaiset ja Israelin armeija.

Israelin armeijan mukaan sillä oli Gazassa operaatio, jonka yhteydessä tapahtui laukaustenvaihtoa.

Israel ei ole kertonut kahakasta yksityiskohtia. Yhden kuolonuhrin lisäksi toinen israelilaissotilas haavoittui yhteenotossa. Israel kertoi myös pysäyttäneensä kaksi Gazasta ammuttua rakettia.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu ilmoitti palaavansa tapahtuneen takia suunniteltua aiemmin kotimaahan Pariisista, jossa hän osallistui ensimmäisen maailmansodan päättymisen 100-vuotismuisteluihin.

Luulitko, että miehet eivät osaa puhua isyydestä koskettavasti? Nämä tarinat muuttavat mielesi

Nenäliinat esille: isien kertomukset lapsen syntymästä ovat koskettavia ja hauskoja. Monet isät kertovat synnytyksestä nyt ensimmäistä kertaa.

Huippufyysikon havainto maailman tilasta: ”Lapsemme kysyvät meiltä 20 vuoden kuluttua, miksi ette jättäneet meille enempää luonnonvaroja?”

Ilmastonmuutoksesta puhutaan paljon, mutta kukaan ei tee mitään, sanoo Euroopan arvostetuinta tutkimusryhmää johtava Rolf-Dieter Heuer.

Enzo Veleizán, 17, tahtoo murtaa argentiinalaisen macho-kulttuurin, mutta välillä päivällispöydässä on helpompaa vain olla hiljaa – "Haluan herättää ihmiset menneen vuosisadan ajatuksista"

Juttusarjassa teinipojat eri maista kertovat, mikä tekee pojasta miehen. Voit lukea sarjan ensimmäisen osan Norjasta täällä.

Tommi Kinnusen kolumni: Isän syli

Entä jos isät ovat aina olleet helliä, mutta siihen ei koskaan kiinnitetty huomiota? Isän sylistä ei vain ole puhuttu. Ajatelkaa, millainen voimauttava yhteiskunnallinen vaikutus isyyden esittämisen muutoksella saattaisi olla, kirjoittaa opettaja Tommi Kinnunen.

30-vuotias kätilö ryhtyi erakoksi – vaelsi vuoden yksin Lapin erämaissa

Kun joensuulaisen Sara Kinnusen 30-vuotispäivä lähestyi, hän halusi kunnon tauon kätilön töistä sairaalassa. Hän asetti irtiotolleen kaksi tavoitetta. Nähdä vuodenkierto Lapin erämaissa. Elää luonnossa, mieluiten yksin.

Suomalaiskirjailija Pajtim Statovci kirjoittaa suorasukaisesti miesten välisestä seksistä

Esikoisteoksellaan Kissani Jugoslavia läpimurtonsa tehnyt kulttuurivieras, kirjailija Pajtim Statovci käsittelee myös seuraavassa romaanissaan seksuaalisuutta.

Voi vain arvailla, mitä turkulainen merimies Usko Salonen ajatteli kesäkuun 7. päivän iltana 1917 ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla.

Salonen kuului Australian armeijan 39. jalkaväkipataljoonaan, joka oli ollut tuona päivänä mukana aloittamassa liittoutuneiden suurhyökkäystä Belgiassa Ypres’n kaupungin eteläpuolella.

Päivä oli ollut menestys. Saksalaiset oli ajettu puolustusasemistaan Messinesin kylän liepeillä. Salonen oli säilynyt hengissä.

– Hyökättiin vihollista vastaan. Saavutettiin kaikki tavoitteet, vaikka jouduttiin pahan kaasuhyökkäyksen kohteeksi, kirjoitti pataljoonan kirjuri sotapäiväkirjaan 7. kesäkuuta.

Moni Salosen pataljoonan sotilas oli kaatunut saksalaisten kaasuhyökkäyksessä jo edellisenä päivänä, kun osastoa oli siirretty hyökkäysasemiin.

Hyökkäystä oli valmisteltu poikkeuksellisin keinoin. Edellisten viikkojen aikana pioneerit olivat kaivaneet tunneleita etulinjan ali ja vieneet niitä pitkin saksalaisten asemien alle satoja tonneja räjähteitä.

Aamulla kello 3.10 nämä miinat räjäytettiin. Tuhansia etulinjan saksalaissotilaita sai surmansa välittömästi.

Räjähdys aiheutti maanjäristyksen, joka havaittiin Englannissa saakka.

Samalla raskas tykistö alkoi ampua, ja muutaman kilometrin rintamaosalle koottu yli 200 000 miehen joukko lähti hyökkäykseen.

Usko Salosen pataljoonan vastuulle oli annettu muutaman sadan metrin levyinen lohko Messinesin kylän eteläpuolen loivasti kumpuilevassa maastossa. Australian armeijan 39. pataljoona eteni vastarinnasta huolimatta 730 metriä uusiin asemiin, peltoaukeiden yli ja kahden maatilan ohi.

Illansuussa 7. kesäkuuta Usko Salonen lienee ollut kaivautuneena poteroon jossain Douvejoen pohjoispuolella. Hänen voi kuvitella olleen helpottunut siitä, että oli selvinnyt taistelun ensimmäisestä päivästä. Hän on saattanut myös kysyä itseltään, mitä hän oikein tekee juoksuhaudassa Belgiassa.

Salonen oli syntyisin Turusta. Hän oli lähtenyt nuorena merille ja päätynyt Australiaan ilmeisesti noin vuonna 1905. Pari vuotta maailmansodan syttymisen jälkeen Salonen päätti pestautua Australian armeijaan, kuten moni muukin maapallon toiselle puolelle päätynyt suomalainen.

Australialaistutkija Elena Govor on arvioinut, että Australian armeijassa palveli ensimmäisessä maailmansodassa noin 300 suomalaista.

Pestautumishakemukseen Usko Salonen kirjasi lähiomaiseksi isänsä Gustaf Salosen, osoitteessa Sofiankatu 10, Turku. Naimisiin tuolloin 26-vuotias Salonen ei ollut mennyt.

Melbournessa hän vannoi sotilasvalan:

"Minä, Usko Leonard Salonen, vannon palvelevani hyvin ja oikein suvereenia hallitsijaamme Kuningasta Australian armeijassa sodan loppuun saakka."

Kuningas oli siis Britannian Yrjö V.

"Vastustan hänen majesteettinsa vihollisia."

Australia oli Britannian alusmaa, ja sotilaita haalittiin liittoutuneiden armeijaan eri puolilta maailmaa. Noin viiden miljoonan asukkaan Australiasta sotaan lähti yli 300 000 sotilasta.

Suomi kuului tuolloin Venäjään, joten Salosen värväytyminen vaati vielä keisarikunnan luvan. Venäjän Melbournen-konsuli J. Bogoslovski myöntyi. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että Salonen taistelisi saksalaisia vastaan lännessä eikä idässä.

Salosen värväytyessä Venäjä soti Saksaa ja muita keskusvaltoja vastaan itärintamalla ja sen liittolaiset Britannia ja Ranska länsirintamalla. Konsulilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Salonen taistelisi saksalaisia vastaan lännessä eikä idässä.

Maaliskuussa 1916 Salonen hyväksyttiin Australian armeijan 39. jalkaväkipataljoonaan. Salonen oli pitkä ja laiha mies: 183 senttiä, 66 kiloa, siniset silmät. Kesällä pataljoona lähti laivalla Britannian kautta Ranskaan, ja loppuvuodesta Salonen päätyi länsirintamalle.

Siellä tilanne oli jumittunut asemasodaksi. Britannian sodanjohdossa mietittiin kuumeisesti, miten pattitilanne saataisiin murrettua.

Länsi-Flanderin maasto oli enimmäkseen alavaa peltoa, mutta Ypres'n eteläpuolella oli kukkuloita ja pientä ylänköä, jonka saksalaiset olivat saaneet sodan alkuvaiheessa haltuunsa. Murtautuminen linjojen läpi näytti toivottomalta niin kauan, kun kukkulat olivat vastustajan hallussa.

Niinpä brittikenraalit alkoivat valmistella Messinesissä suurhyökkäystä, joka avaisi mahdollisuuden häätää saksalaiset Belgian rannikon satamakaupungeista. Brittijoukot vastasivat osasta Messinesin rintamalohkoa. Osa oli annettu Anzac-joukoille eli Australian ja Uuden-Seelannin sotilaille.

Sodankäynti länsirintamalla oli ollut silmitöntä teurastusta liki sodan alusta saakka. Saksalaiset olivat ottaneet käyttöön kaasuaseet toisena sotavuotena, ja liittoutuneet olivat vastanneet samalla mitalla.

Kuolonuhrien valtava määrä ei johtunut kuitenkaan kaasusta vaan ennen kaikkea tykistöstä ja uudehkosta keksinnöstä, konekivääristä.

Aseet olivat entistä parempia, mutta siitä huolimatta kenraalit molemmin puolin rintamalinjaa yrittivät kerta toisensa jälkeen vallata vastustajalta alueita rynnäköllä, kuten vielä 1800-luvulla oli ollut tapana.

Rynnäköt kilpistyivät konekivääritulen ja kranaatinheittimien kuolettavaan yhdistelmään. Samaan aikaan vastustajan tykistö ampui valtavia määriä kranaatteja aiempaa suuremmalla tarkkuudella kaukaa omien linjojen takaa.

– Se oli teollista sodankäyntiä. Tykistötuli aiheutti neljä viidesosaa kuolonuhreista, sanoo Ypres’n In Flanders Fields -museon tutkija Pieter Trogh.

Usko Salosen värväytyessä vuonna 1916 sota oli ollut käynnissä jo kaksi vuotta. Lähtijöille lienee ollut selvää, että rintamalta ei välttämättä tulla hengissä takaisin.

Kolme viikkoa ennen Eurooppaan lähtöä Salonen olikin teettänyt testamentin: Henkivakuutussäästöt isälle Turkuun, muu omaisuus Australiassa asuvalle tädille.

Usko Salonen oli ollut kovassa paikassa jo ennen Messinesin taistelua.

Tammikuussa 1917 hän oli haavoittunut luodeista reiteen ja oikeaan käsivarteen, kun 39. pataljoona oli ollut Ranskan puolella Houplinesissa linnoittautumassa.

– Raskasta pommitusta B-komppanian lohkolla. Paljon kaatuneita, paljon vahinkoja tukijoukoille, kirjuri kirjasi tuolloin.

Salonen kuitenkin toipui vammoistaan, ja maaliskuussa sotamies ylennettiin korpraaliksi. Sitten tie vei Messinesiin. Taistelun toisen päivän kulusta tiedetään vähän.

– Pataljoona vakauttaa asemiaan. Tappiot raskaita haavoittuneina, kevyempiä kaatuneina, kirjuri kirjoitti lakoniseen tyyliinsä 8. kesäkuuta.

Yksi kaatuneista oli Usko Salonen. Pataljoonan asiakirjoista ei selviä, miten hän kuoli, mutta Australian Punaisen ristin arkistoista löytyy Salosen taistelutoverin silminnäkijäkertomuksia.

J.J. Sullivan -nimisen sotilaan mukaan Salonen kuoli noin kello 11.30 Ploegstreet-tiellä etulinjan kupeessa. Hänen mukaansa Salosen lempinimi oli ollut Oscar.

– Kaatunut kuoli kaasukranaatin iskeydyttyä hänen vatsaansa, Sullivan oli kertonut.

– Hän oli edennyt Messinesissä ja pysähtynyt Sunken Roadille. Hän oli lepäämässä, kun kaasukranaatin suora osuma surmasi hänet välittömästi, kertoi puolestaan kersantti C. Blackburn.

Blackburn kertoi löytäneensä Salosen ruumiin kolme tuntia kuoleman jälkeen ja ottaneensa haltuunsa tämän viestivälineet.

Clark-niminen sotilas kertoi tulleensa Salosen kanssa samalla laivalla Australiasta.

– Erittäin terävä viestimies ja hyvä kaveri, hän luonnehti.

Juttu jatkuu lehtileikkeen jälkeen.

Salosen ruumis tunnistettiin ja haudattiin ensin läheisen Douvejoen varteen. Moni muu rintamalla kuolleista katosi.

Kadonneet saattoivat olla esimerkiksi sotilaita, jotka olivat joutuneet tykistökeskityksen keskelle. Silloin heistä ei jäänyt käytännössä mitään jäljelle.

Osa kadonneista ehdittiin haudata kertaalleen, mutta rintaman lähellä sijainneet hautausmaat jäivät toisinaan tykistötulen jalkoihin. Kadonneille sotilaille on Ypres'n lähistöllä useita muistomerkkejä.

Sotilashautausmaiden risteistä monet ovat nimettömiä, koska haudattuja ei ole kyetty tunnistamaan. Ypres’ssä sijaitsevaan muistomerkkiin on kaiverrettu noin 50 000 jäljettömiin kadonneen sotilaan nimet.

Arkistoiduista kirjeistä käy ilmi, että Usko Salosta kaivattiin. Ystävät kotipuolessa alkoivat huolestua, kun hänestä ei kuulunut mitään.

– Hän oli poikieni ystävä, eikä hän ole kirjoittanut kenellekään meistä pitkään aikaan, kirjoitti rouva J. Walsh Salosen yksikön komentajalle tammikuussa 1918.

Kirjanpidosta vastaava upseeri vastasi rouvalle, että Salonen oli kuollut.

– Olimme hyvin pahoillamme kuultuamme korpraali Salosen kuolemasta, sillä hän oli perheemme läheinen ystävä, kirjoitti puolestaan John McLean.

McLeanin kirjeestä käy ilmi, että Salonen oli kuulunut samaan vapaamuurariloosiin hänen kanssaan.

Messinesin taistelu kesti lopulta viikon. Se oli yksi liittoutuneiden harvoista onnistumisista siihen mennessä. Saksalaiset yllätettiin, ja heidät saatiin ajettua Messinesin kylästä ja sitä ympäröiviltä kukkuloilta. Liittoutuneet saivat siirrettyä rintamalinjaa muutaman kilometrin eteenpäin.

Taistelussa kuoli noin 24 500 liittoutuneiden ja 25 000 Saksan sotilasta. Se avasi lopulta tien liittoutuneiden läpimurrolle.

Yhdysvaltain liittyminen sotaan keväällä 1917 pakotti Saksan puolustuskannalle. Atlantin yli alkoi virrata amerikkalaisjoukkoja ja heidän mukanaan Yhdysvaltoihin muuttaneita suomalaissiirtolaisia.

Tähän joukkoon kuului myös Jaakko Huovinen, joka oli lähtenyt köyhästä kainuulaisperheestä Yhdysvaltoihin vuonna 1906. Hän oli päätynyt monen muun suomalaisen tavoin Duluthin kaupunkiin Minnesotaan.

Maalarina työskennellyt Huovinen värvättiin 37. jalkaväkidivisioonaan, joka ehti länsirintamalle siinä vaiheessa, kun saksalaiset olivat jo perääntymässä Flanderista. Huovinen ehti olla rintamalla vain neljä päivää ennen kaatumistaan.

Divisioona oli ylittämässä Scheldtjokea Olsenessa 40 kilometriä Ypres’tä itään, kun Huovinen sai surmansa. Yhdeksän päivää myöhemmin Saksa ja liittoutuneet allekirjoittivat aseleposopimuksen junavaunussa Campiègnen metsässä Ranskassa.

Sopimus kylvi toisen maailmansodan siemenen: Saksassa sopimuksen allekirjoittaneita alettiin pitää maanpettureina ja sopimusta nöyryytyksenä, joka pitäisi saada korjattua.

Jaakko Huovisen ruumis löydettiin joesta vasta seuraavana keväänä. Hänet on haudattu Waregemin amerikkalaiselle sotilashautausmaalle, jossa on paljon samoihin aikoihin kaatuneiden nuorten miesten hautoja. Amerikkalaisia kuoli vielä tulitaukopäivän aamuna.

Suomalaisia kuoli myös rintamalinjan toisella puolella, sillä Suomesta oli pestautunut Saksan armeijaan yhteensä noin 1 900 miestä. Saksa käytti suomalaispataljoonaa itärintamalla Venäjää vastaan, mutta länsirintamalle heitä ei tuotu.

Satojen tuhansien kaatuneiden asioiden järjestely vei aikaa vielä aseiden vaiettua. Vuonna 1920 Australian armeija lähetti Lontoosta Usko Salosen sedälle J. Brownille Australiaan paketin, jossa oli Salosen vähäiset henkilökohtaiset tavarat: kaksi hiusharjaa ja rukouskirja.

Samana vuonna sedälle kerrottiin, että Salosen hauta on siirretty brittiläiselle sotilashautausmaalle Messinesin kylään.

Tuolloin, pian sodan jälkeen, kylästä ei ollut jäljellä mitään. Se jouduttiin rakentamaan kokonaan uudelleen teitä myöten. Kirkko rakennettiin alkuperäisen kirkon mallin mukaan.

Vielä paljon isompi jälleenrakennusurakka oli menossa läheisessä Ypres’n kaupungissa, joka sekin oli tuhoutunut täysin.

Nykyään Messinesin eli flaamiksi Mesenin keskustassa on veistos, jossa saksalainen ja brittiläinen sotilas pelaavat univormuissa jalkapalloa. Juuri Messinesissä tapahtui jouluna 1914 kuuluisa tapaus, jossa sotilaat molemmilla puolilla lopettivat joulun kunniaksi ampumisen, nousivat vallihaudoista ja järjestivät jalkapallo-ottelun.

Kylää ympäröivistä pelloista on vaikea arvata, että sata vuotta aiemmin paikalla on käyty totaalista sotaa, jossa sadat tuhannet nuoret miehet saivat surmansa.

Länsi-Flanderin pelloilta löytyy yhä vuosittain yli 200 tonnia räjähtämättömiä kranaatteja.

Myös vainajien jäännöksiä löytyy edelleen jatkuvasti Flanderin mullasta. Jos alueelle haluaa rakentaa esimerkiksi talon, tontilla pitää tehdä arkeologiset selvitykset ennen montun kaivamista. Löytyneet jäännökset yritetään tunnistaa.

Tunnistetuille vainajille järjestetään sotilashautajaiset ja heidän nimensä poistetaan kadonneiden muistomerkistä Ypres’n keskustassa.

Messines Ridgen brittiläisellä hautausmaalla hautakivet ovat moitteettomassa ojennuksessa ja ruoho trimmattu tasaisen lyhyeksi. Ever remembered, Ikuisesti muistettu, lukee Usko Leonard Salosen valkoisessa hautakivessä.

Lähteet:

Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa. Valtioneuvoston julkaisusarja, 6/2004

Australian War Memorial

Australian Red Cross Wounded and Missing Files

In Flanders Fields -museo, Ypres

tutkija Pieter Trogh

Turkulainen maailmansodassa: Usko Leonard Salonen. Turun yliopiston Elämää Turussa 1917–1918 -blogi

Lue myös:

Ranskan presidentti Macron tyhjensi kalenterinsa ja lähti kiertämään sodan koskettamia pikkukyliä – "Yhtäkkiä olemme keskellä mediasirkusta"

Tarinan isä ei ole koskaan puhunut esikoispoikansa syntymästä pojalle tai tämän äidille. Ei, vaikka se on ollut yksi miehen elämän vavahduttavimpia tapahtumia.

Näin alkaa erään maanviljelijän jakama kertomus poikansa syntymästä. Ja näin hän tiivistää kahdella virkkeellä oikeastaan kaiken sen, mikä isien synnytyskertomuksissa on erikoista.

Isäksi tulemisen hetkessä tapahtuu jotakin suurta. Jotakin peruuttamatonta saa alkunsa, kun tuore isä saa ensimmäistä kertaa lapsensa syliin. Silti on paljon isiä, jotka eivät ole puhuneet isäksi tulemisesta muille.

"Päätinpä osallistua, vaikka tapana ei ole yleensä tällaista tehdä. Esikoistyttäreni syntymäpäivä oli elämäni tärkein päivä. Se oli hetki, jota en koskaan uskonut näkeväni." -isä 5

"Itkuhan siinä tuli"

Isyystutkija Johanna Terävä on saanut monesti kuulla epäilyjä siitä, että isät eivät puhu. Se ei ole totta, hän sanoo. Isät kyllä puhuvat, kun heille antaa tilan puhua.

Pyysimme Ylen lukijoita kirjoittamaan kokemuksiaan synnytyksestä miesten näkökulmasta. Sitten pyysimme Terävää ja toista isyystutkijaa, Petteri Eerolaa lukemaan tarinat.

– Itkuhan siinä tuli, Terävä tunnustaa.

Häneen teki eniten vaikutuksen isien aitous ja "auki olemisen tunne". Hänestä moni tarina oli kirjoitettu kuin sitä kerrottaisiin ensimmäistä kertaa.

Petteri Eerolalle puolestaan jäi päällimmäiseksi tunne siitä, miten suurista tunteista lapsen syntymässä onkaan kysymys.

Mutta annetaan seuraavaksi puheenvuoro isille ja mietitään sitten, mitä tarinat oikeastaan kertovat isyydestä.

"‘Tämä syntyy nyt’, kätilö sanoi. Ensi kertaa tunsin veren pakenevan kasvoiltani. Olin ring side -paikalla oman lapseni synnytyksessä. Mahtavaa, mutta mitä vit**a teen!" -isä 7

"Juttelin pienelle ihmiselle paitani sisällä useita tunteja. Lupasin hänelle (ja itselleni), että tulen pitämään hänestä aina huolta. Teen kaikkeni, jotta hänellä olisi hyvä olla." -isä 32

"Vasta kolmannen lapsen synnytyksen kohdalla pystyin kasaamaan itseni siten, että pystyin leikkaamaan lapsen napanuoran, kun sellaista mahdollisuutta minulle tarjottiin." -isä 13

"Ei pidä paikkaansa: kyllä puhuu ja pussaa"

Lapsen syntymä on ollut pitkään asia, josta ovat puhuneet lähinnä äidit. Tutkijoiden mukaan miesten ja isien ääni on tullut kunnolla kuuluviin vasta viimeisten vuosikymmenien aikana.

Joillakin foorumeilla äideillä on yhä monopoli. Mieti vaikka Facebookia: äitiyden ympärille on muodostunut monia supersuosittuja ryhmiä, mutta missä ovat isien vastaavat?

– On sanottu, että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa. Se ei pidä paikkaansa: kyllä puhuu ja pussaa. Mutta ehkä hyvin voimakas tunnepitoinen puhe perheestä ja lapsista on sellaista, jolle ei ole ollut areenaa, miettii Tampereen yliopistossa työskentelevä Petteri Eerola.

Ehkä tämän vuoksi monen Ylelle kirjoittaneen isän kertomus muistuttaa sankaritarinaa. Oman lapsen saaminen on vähän kuin Sammon taonta tai jääkiekon maailmanmestaruus.

"Yllätyin myös siitä, miten fyysinen kokemus synnytys oli minullekin. Vatsalihakset olivat todella kipeät ja jalat ihan naatit. Tämä oli kuitenkin ehkä vain pieni aavistus siitä valtavasta ja mahtavasta työstä, jonka vaimo teki viimeisen vuorokauden ja viimeisten yhdeksän kuukauden aikana." -isä 17

"Toivoin salaa, että lapsi olisi tyttö. Kun lapsi syntyi, sanoin hämmästyneenä: ‘Se on tyttö!’ Kätilöä nauratti ja hän sanoi, että tyttöhän se on. Suoriuduin varmaankin melko hyvin, kun antoivat minun katkaista napanuorankin. Vielä nytkin vesi tulee hieman silmiin." -isä 9

"Olen monesti todennut, että synnytysten näkemisen jälkeen omia inttijuttuja ei vaan kehtaa enää kertoa. Se, että metsässä poterossa oli kylmä, ei oikein ole enää perspektiivissä mitenkään samalla mittaristolla." -isä 21

– Ehkä tässä ollaan jonkin monille miehille tärkeän asian äärellä. Kaikki ei mene ihan kuin suunniteltu ja lopuksi kun saa lapsen syliinsä, se on vähän kuin nostaa pokaalin jossakin kilpailussa, tutkija Petteri Eerola nauraa.

"Olisiko siihen ollut edes sanoja?"

Ei ole olemassa vain yhtä tarinan arkkityyppiä synnytyksestä isän näkökulmasta. Osa kirjoittajista kuvailee tapahtumia insinöörimäisen kliinisesti, toiset rönsyilevästi vitsaillen. Jyväskylän yliopiston tutkija Johanna Terävä ilahtui erityisesti isien taidosta keventää vakavaa tapahtumaa huumorilla.

– Vaikka tilanne on vakava, siitä on osattu keventää huumorin avulla. Tämä on taito, jota monet vanhemmat voisivat opetella. Ehkä siten voisi vähentää syyllisyyttä, koska syyllisyyspuhetta vanhemmuudesta on aivan riittämiin.

Siellä ilmoitettiin ettei synnytys olekaan mahdollista, koska synnytyslääkäri oli viettämässä 50-vuotissyntymäpäiväänsä Turun saaristossa. -isä 29

"En osannut oikein tehdä mitään, kunnes jostakin katsekenttääni työnnettiin saksia ja viittelöitiin napanuoraa. Vähän kuin olisi farkkukangasta leikannut. Pojan väri normalisoitui äkkiä ja ääntäkin alkoi tulla. Minä olin uusi mies." -isä 36

"Muistan, että kylvetin poikaani ja laitoin hänelle vaipan, mutta muu onkin hämärän peitossa, kunnes sain lapsen ihoani vasten. Aika pysähtyi. Joku mainitsi jostain testeistä tunti syntymän jälkeen, mutta minä en osannut muuta kuin tuijottaa lastani. Joku kysyi haluanko, että otetaan kuva ja ilmeisesti halusin." -isä 8

Perheen tilanne näkyy siinä, miten isät ovat kirjoittaneet isäksi tulemisesta. Lapsettomuudesta kärsinyt isä kertoo, ettei ole "koskaan tuntenut olleensa niin väärässä paikassa kuin neuvolakäynneillä ennen synnytystä".

"Tiedostan myös, kuinka hyväosainen tämän suhteen olen. Tahaton lapsettomuus on valtava tragedia." -isä 21

Toisessa tarinassa syntyy down-poika, joka tulee maailmaan rakastettuna lapsena, vaikka äitiä on isän mukaan painostettu keskeyttämään raskaus. Kolmannessa lapsen adoptoiva isä puree huulta, kun tapaa virastossa lapsen biologisen isän itkemässä.

"Miten voisin iloita, kun näin, mikä suru ja hätä biologisella isällä oli. Miksen ollut osannut lohduttaa? Olisiko siihen edes ollut olemassa sanoja?" -isä 38

"Lääkärin sanat 'terve poika' oli jotain, mitä vain hiljaa uskalsimme odottaa ja rukoilla. Ymmärsin, et ole sairas, vaan sinulle on vain yksi kromosomi enemmän." -isä 37

Tarinat kertovat myös siitä, millainen muutos isyydessä on tapahtunut – ja ehkä tapahtumassa.

"Tällaista puhetta ei vielä 20 vuotta sitten ollut"

"Olo oli uskomaton ja epätodellinen. Kun sain poikani ihokontaktiin makoilemaan syliini, en ole ikinä ollut yhtä onnellinen. Olin ollut hereillä yli vuorokauden, mutta väsymys oli viimeinen asia mielessäni. Tätä minä olin kaivannut ja nyt olen kokonainen." -isä 22

"Seuraavat kaksi viikkoa olin aivan ihmeellisessä huurussa. Hoidin lastani koko ajan, enkä halunnut päästää häntä silmistäni. En voinut jättää häntä nukkumaan yksin sängylle, vaan minun teki mieli maata hänen vieressä." -isä 4

Jälkimmäinen katkelma kertoo Petteri Eerolan mielestä siitä, miten puhe synnytyksestä on muuttunut. Nykyään isä saattaa kertoa synnytyksestä samanlaisin sanankääntein kuin äiti.

– Kun kuvataan, että ollaan huurussa, sekaisin synnytyksestä, tällaista puhetta ei varmastikaan vielä 20 vuotta sitten ollut. Nyt se on tullut ihan selkeästi synnytyspuheeseen mukaan.

Hän huomauttaa myös, että yksikään Ylelle kirjoittanut isä ei kyseenalaista sitä, että isät ovat läsnä synnytyksessä.

Asia, josta melkein kaikilla isillä oli jotain kerrottavaa, oli oman roolin löytäminen.

"Ei minusta ollut siellä muuta iloa kuin se, että söin kaikki ruoat, joita vaimolleni tuotiin." -isä 6

"Vaimon ähistessä milloin missäkin asennossa minä otin pari selfietä, missä mulla oli sämpylä suussa vaimon kiemurrellessa taustalla. Se oli kai tapani käsitellä jännittävää ja uutta tilannetta. Yritin kuitenkin olla niin paljon avuksi kuin suinkin pystyin. Tarjosin hierontaa, jumppapalloa, eri asentoja tyynyineen. Mikään ei kuitenkaan kelvannut." -isä 7

"Tällöin supistukset alkoivat olla todella voimakkaita ja kivuliaita. Vaimoni huusi ja ulisi, ja koin itseni voimattomaksi, koska en osannut auttaa häntä." -isä 4

Tällaisin sanankääntein isät kuvasivat omaa rooliaan synnytyksessä. Mutta tutkijat kiinnittivät huomiota aivan erityisesti yhteen sanaan tarinoissa.

Se sana oli "statisti".

"On tyrmistyttävää saada kuulla olevansa tiellä"

"Koetin olla parhaan kykyni mukaan vaimoni tukena ja apuna, vaikka minusta tuntui, että olin vain statistina kun en mitään konkreettista voinut tehdä vaimoni eteen." -isä 26

"Siinä kohtaa viimeistään tuli sellainen täydellisen avuttomuuden tunne; tästä eteenpäin asiat tapahtuvat omaa rataansa ja oma rooli on hyvin pieni sivuosa, joskin yritin olla avuksi enemmän kuin haitaksi." -isä 20

Äiti synnyttää lapsen. Tutkijat huomauttavat kuitenkin, että myös isän on tärkeä tuntea olevansa toivottu ja arvostettu synnytyksessä, koska nykyään isien odotetaan osallistuvan siihen.

– Siinä on ristiriita. On tyrmistyttävää saada kuulla olevansa tiellä oman lapsensa synnytyksessä, sanoo isyystutkija Johanna Terävä.

Lastenosaston ruuhkaisuuden vuoksi minut lähetettiin kotiin. Mietin seuraavaan aamuun asti, säilyykö meidän lapsi elossa. -isä 34

Tässä tuntuu edelleen olevan parantamisen varaa. Monet Ylelle kirjoittaneet isät kertoivat muistavansa pitkän ajan jälkeenkin, miten heidät on jätetty henkisesti tai fyysisesti ulos synnytystilanteesta.

"Sektion vuoksi pääasiallinen hoitovastuu oli alkuvaiheessa minulla. Myöhemmin kotiin postitetussa synnytyskertomuksessa minut mainittiin vain kerran lauseella ‘Isälle näytetty lepohuone’, mikä huvitti suuresti." -isä 2

"Lääkäri sanoi jotakin hätäsektioon liittyvää. Hoitajat terästäytyivät, keräsivät tavarat mukaan, irrottivat seurantalaitteet ja lähtivät kiireen vilkkaa viemään vaimoani leikkaukseen. Hetkessä huone oli tyhjä. Vain minä jäin sinne seisomaan ja vauvan sydänääntä seurannut laite piti pitkää yhtäjaksoista ja tasaista ääntä. Kukaan ei ollut sanonut minulle mitään, mitä tapahtuu." -isä 8

"Synnytyksen jälkeen kysyin, enkö voi jäädä, mutta kuulin kaikkien perhehuoneiden olevan täynnä. Minulle ei ollut paikkaa missä olla." -isä 32

"Synnytyksessä otettiin hyvin isä huomioon, mutta on järkyttävää, miten yksin isä on oman synnytyskokemuksensa kanssa, varsinkin, jos kyseessä on traumaattinen kokemus." -isä 34

"Toisen ja kolmannen lapsen synnytykseen vaimoni ei enää halunnut minua mukaan. Olin jo kuulemma nähnyt, millaista se on. Erosimme myöhemmin." -isä 26

Vaikka olin pelkästään statistin roolissa niin tunsin, että meitä kohdeltiin tasavertaisena ja kokonaisuudessaan uutena perheenä. -isä 5

Monissa tarinoissa kerrottiin myös kolikon toisesta puolesta eli isien kokemasta rohkaisusta ja huomaavaisuudesta.

Isän hämmennys, pelko, avuttomuuden tai syrjäytetyksi joutumisen tunne ovat joka tapauksessa asioita, joihin tulevan isän kannattaa varautua.

– Miesten kannattaa ylipäänsä miettiä, millaisen roolin he haluavat ja mitä he toivovat. Synnytystilanteessa voi myös sanoa henkilökunnalle, että haluan olla tässä tilanteessa läsnä ja tukena, Petteri Eerola sanoo.

"Kätilö antoi pojan syliini ja pyysi pesemään. Kysyin: ‘Miten sen teen?'. Kätilö vastasi ilmeisen tottuneesti: 'En tiedä, hän on sinun lapsesi'. Hän osoitti minulle pesualtaan ja pyyhkeen. Sillä hetkellä minut valtasi varmuus ja ymmärrys vastuusta joka minulle juuri lankesi. Päätökset, teot ja lapsen hyvinvointi on nyt minulla." -isä 11

"Ainoa, mitä pystyin tekemään, oli itkeä"

Hyvin monessa lukijan tarinassa isäksi tuleminen kulminoituu siihen hetkeen, kun oma lapsi on ensimmäistä kertaa sylissä. Siinä tapahtuu jotakin ihmeellistä: syntyy uusi ihmissuhde, mutta myös isä muuttuu.

– Identiteetti kääntyy vastuuseen, sitoutumiseen, kuvaa isyystutkija Johanna Terävä.

Ehkä tämän vuoksi kaikkein suurimmat tunnekuohut osuvat juuri tähän hetkeen isien kertomuksissa. Sana "itkeä" löytyy jossakin muodossa yli puolesta Ylelle lähetetyistä synnytysmuistoista.

Mulle ei olisi tullut mieleenkään lähteä kotiin. Olin niin onnellinen, väsynyt ja ihmeissäni. -isä 17

"Lapsi leikattiin ulos ja minä sain nähdä lapseni. Olin aivan tolaltani, onnellinen ja kiitollinen. Itkin. Vaimoni itki." -isä 4

"Kun sitten poikamme syntyi, en voinut mitään sille, että itkin vaan ja ihmettelin. Kätilö kysyi, haluaako isä pestä ensimmäisen kerran lapsen? Sanoin, etten uskalla, sillä lapsi saattaa lentää ilmaan kuin märkä saippuapala." -isä 6

"Päällimmäisenä mielessä oli vain, että mitä jos kaikki ei menekään hyvin, mitä jos vauvalla ei ole kaikki hyvin tai jos vaimolleni sattuu jotain leikkauksessa. Näitä ajatuksia pyöritellessäni huomasin itkeväni ensimmäistä kertaa vuosiin." -isä 8

"Pitkä synnytys päättyi osaltani siihen, että kun siivooja tuli synnytyssaliin ja istuin siellä vauva paitani alla, niin ainoa mitä pystyi tekemään, oli itkeä. Sitä tunneryöppyä en ollut aiemmin kokenut, enkä sen jälkeenkään." -isä 13

"Näin vauvan siinä pöydällä. Kun huomasin, että se oli poika, aloin ulvoa ja itkeä ja olin ihan tohkeissani. Tunne oli jotenkin niin uskomaton, että sitä ei voi sanoin kuvata. Tunne oli semmoinen, johon ei voinut valmistautua, eikä sitä myöskään osaa kenellekään kuvailla. Ilo, kiitollisuus, riemu ja helpotus!" -isä 17

"Kuuluu pienen ihmisen pyllyyn taputusta ja sen jälkeen pientä nuuhkutusta. Se elää! Se on jokin ihan ihmeellinen, kyyneleet alkavat valua minulta. Silmät vetistäen lasken sormet ja varpaan kolmeen kertaan, itken ja yritän skarpata." -isä 27

Koska saimme isiltä niin paljon tarinoita synnytyksestä, emme valitettavasti saaneet kaikkia mahtumaan tähän juttuun. Kiitämme silti lämpimästi kaikkia synnytysmuistoja Ylelle lähettäneitä isiä. Olette juhlapäivänne ansainneet.