Kello on puoli kuusi aamulla Vilnan päärautatieasemalla. Päähallin elektronisen näyttötaulun mukaan Visaginasiin menevän junan pitäisi lähteä raiteelta neljä klo 5.42, mutta sellaista junaa siellä ei näy. Eikä näy missään muuallakaan. Pyydän apua asemahallissa pyörivältä miespuoliselta virkailijalta, joka kehottaa odottamaan, kohta varmaan kuulutettaisiin. Itse asiassa kuulutuksia tuleekin tiuhaan tahtiin, mutta liettuaksi. Kello tikittää uhkaavasti, eikä auta muu kuin käydä kaikki laiturit järjestelmällisesti ja yksitellen läpi.
Visaginasin juna löytyy, sieltä vihonviimeiseltä laiturilta – tietenkin. Täpäräksihän tämä meni: juna nytkähtää liikkeelle oikeastaan heti sen jälkeen, kun olen astunut sisälle.
Junassa on kohtuullisen mukavat, joskin lyhyellä selkänojalla kruunatut penkit ja isot ikkunat, joista voi katsella ohitse lipuvia, aamuhämärän tummentamia maisemia. Elektropedas, Byazdonis, Pailgis. Ihmiset ovat aikaisin liikenteessä ja jokaiselta asemalta nousee kyytiin muutamia uusia matkustajia. Kokonaisvaikutelmaa kuvaa kuitenkin sana puolityhjä. Omassa vaunussani on karun näköisiä työmiehiä, jotka käyttävät vessaa yleisenä röökikoppina.
Puolivälissä matkaa taivas alkaa mustua ja Visaginasia lähestyttäessä asutus vähenee ja metsät sakenevat. Tihkusade täplittää junan ikkunoita. Kahden tunnin ja vartin jälkeen juna pysähtyy Visaginasin pienellä asemalla, josta bussi kuljettaa ihmiset parin kilometrin päässä sijaitsevaan kaupunkiin.
Brutalistisen arkkitehtuurin ytimessä
Visaginas on varsin hämmentävä näky. Tiheiden mäntymetsien keskeltä kohoaa kuin varoittamatta brutalistisen arkkitehtuurin kiistaton helmi. Visaginas suunniteltiin ja rakennettin 1970-luvulla Ignalinan ydinvoimalan työntekijöiden asuinpaikaksi. Sen piti olla kommunistisen utopian huipentuma: moderni avaruusajan mallikaupunki, josta löytyy ankaraan tyyliin rakennettujen korkeiden kerrostalojen ohella kaikki tarpeellinen kouluista ja kirjastoista urheilukeskuksiin.
Ehjä arkkitehtoninen kokonaisuus tuo estetiikaltaan mieleen Helsingin Itä-Pasilan. Ilmasta katsottuna Visaginasin piti alunperin muistuttaa perhosta, mutta viehko idea jäi ilmeisesti resurssipulan takia puolitiehen: keskivartalo ja yläsiivet tosin on mahdollista kartasta erottaa.
Ihmiset odottelevat Taikos-kadulla bussia. Kadunvarressa on kojuja, joissa myydään kukkia ja vihanneksia. Kolossaalisesta rakennustyylistä huolimatta luonto tuntuu olevan koko ajan läsnä: vieressä on järvi uimarantoineen ja männyt huojuvat kerrostalojen kupeessa.
Taivas on kuin lyijynharmaata lasia ja punaisilla tiilillä verhotut rakennukset kiiltelevät tihkusateessa. Suuntaan perhosen vasemman siiven yläkulmassa sijaitsevaan viešbutisiin eli B&B Idile -hotelliin, jossa Chernobyl-sarjan kuvausten aikana asui HBO:n työntekijöitä.
– Chernobyl-sarja on ollut Visaginasille iso juttu. Odotimme sarjan näkemistä malttamattomina ja sen ovat katsoneet täällä oikeastaan kaikki. Jotkut kaupungin asukkaista olivat sarjassa mukana myös näyttelijöinä ja nyt he ovat paikallisia julkkiksia, Idilen omistaja Tatjana Goloskokova toteaa.
Ignalinan ydinvoimalan lisäksi sarja on tuonut turistivirtoja myös itse kaupunkiin, tosin lähinnä päiväretkeläisiä. Visaginasin houkuttimena toimivat nimenomaan poikkeuksellinen tarina ja tuntemuksia puolesta ja vastaan herättävä arkkitehtuuri: toisille se on vau, toisille kauhistus.
– Alueella ei juuri yövytä, mikä on meille haaste. Lisäksi Ignalinan ydinvoimalalalla on ollut kokemusta ja rutiinia turismista jo ennen Chernobyl-sarjaa. Tällä hetkellä Visaginas houkuttelee etenkin sellaisia turisteja, jotka ovat kiinnostuneita hieman erikoisemmista asioista, kuten tässä tapauksessa ydinvoimalan kupeeseen rakennetusta entisestä neuvostokaupungista. Jotkut tosin saattavat todeta, että onpas kamalan näköistä, mutta eihän kaikkia voi miellyttää, Goloskokova hymyilee.
Näkymättömän säteilyn ehdoilla
Ignalinan ydinvoimala sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Visaginasin keskustasta, eikä sinne kulje julkisia liikennevälineitä. Ensimmäinen havainto voimalasta on tienhaarassa sijaitseva viiden betonipilarin muodostama, usean metrin korkuinen "kyltti", jossa lukee laitoksen liettuankielinen nimi Ignalinos Atominė Elektrinė. Pilarien erikoisesta ja rapistuneesta, silti ultramodernista designista tulee mieleen ulkoavaruuden vierailijoiden tuhansia vuosia sitten maan kamaralle jättämä muistomerkki.
Parin kilometrin päässä eteen ilmestyvä näky tarjoaa lisää yllätyksiä: en ollut arvannut, että kyse on näin valtavasta kokonaisuudesta – ydinvoimala ja siihen limittyvät rakennukset tuntuvat jatkuvan silmänkantamattomiin.
Kokonaisuutena Ignalina oli silloisen Neuvostoliiton kunnianhimoisimpia ja suurimpia hankkeita. Ydinvoimalaa ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1974, ja sen ensimmäinen yksikkö otettiin käyttöön yhdeksän vuotta myöhemmin. Kakkosyksikkö valmistui 1987, mutta kolmosyksikön rakennustyöt keskeytettiin pari vuotta myöhemmin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia.
Ignalinan rakennelmiin on käytetty muun muassa yli kolme ja puoli miljoonaa kuutiometriä betonia ja teholtaan se oli oman aikansa suurin ydinvoimala, joka tuotti sähköä koko läntisen Neuvostoliiton alueelle. 26:n vuoden aikana Ignalina tuotti 307,9 miljardia kilowattituntia sähköä. Ydinvoimalan toiminta päättyi vuonna 2009 – se oli ehto, jonka perusteella Liettua hyväksyttiin EU:n jäseneksi.
Suuntaan kompleksin informaatiokeskukseen, josta turistit aloittavat ekskursionsa ja jossa on ydinvoimalan historiaan liittyvä näyttely: työntekijöiden asuja, valokuvia ja yleistä tietoa voimalan toiminnasta. Informaatiokeskuksessa tapaan tiedottaja Diana Lasyten ja esittelykierroksia vetävän Jurgita Norvaišienėn. Olin etukäteen ajatellut kysyä kummaltakin, muistavatko he vuonna 1986 tapahtunutta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, mutta molemmat ovat kuitenkin kolmikymppisiä nuoria naisia, eli se siitä kysymyksestä.
Aluksi saan katseltavakseni kymmenminuuttisen, teknisesti moitteettomasti toteutetun esittelyfilmin. Siinä muun muassa haastatellaan paikallisia ihmisiä, jotka korostavat tuntevansa olonsa ydinvoimalan läheisyydessä täysin turvalliseksi.
Myös Lasyte muistuttaa useaan otteeseen siitä, kuinka oleellisia turvallisuusasiat Ignalinassa edelleen ovat, vaikkei voimala ole ollut toiminnassa vuosikymmeneen. Voimalaan ei esimerkiksi pääse vierailemaan tuosta vaan, esimerkiksi omalla kohdallani tämä tarkoitti useamman viikon kestänyttä prosessia – jouduin muun muassa lähettämään tarkat tiedot valo- ja videokuvauskalustostani sarjanumeroineen kaikkineen ennen vierailua.
Koska vierailuni koskee kontrolloitua aluetta, jossa on edelleen radioaktiivista säteilyä, myös pukeutumisen kanssa pitää olla tarkkana. Ensin riisuudun alastomaksi, sitten puen päälleni pitkähihaisen paidan, housut, sukat ja käsineet. Housujen lahkeet pistetään tiukasti sukanvarren sisään ja sitten päälle puetaan toinen vaatekerros. Päähän pistetään kaikki hiukset peittävä myssy, jonka päälle laitetaan vielä suojakypärä. Myös statiivin jalat suojataan usealla kerroksella muovia. Kännykkää, lompakkoa tai mitään muutakaan ei saa ottaa mukaan.
Ignalinan ydinvoimalassa on useita ehdottomia sääntöjä, jotka voivat maallikon näkökulmasta tuntua oudoilta. Usein ne perustuvat siihen tosiasiaan, että vaikka radioaktiivinen säteily on näkymätöntä, se voi kulkeutua paikasta toiseen. Kun esimerkiksi siirrytään kontrolloimattomalta alueelta kontrolloidulle alueelle, alkaa kenkienvaihtorumba. Kontrolloidulla alueella ollut kameran jalusta taas ei saa koskettaa lattiaa kontrolloimattomalla alueella. Ilman kulkukorttia ja siihen sisältyvää koodia sekä henkilötiedot sisältävää virallista paperia ei pääse liikkumaan missään. Sisäänkäyntien kohdalla tehdään rutiininomaisesti turvatarkastuksia. Kamera ei myöskään saa käydä kaikkialla.
– Sekä työntekijöiden että vierailijoiden kulkukortit kuuluvat turvallisuusvaatimuksiin. Jos työntekijällä esimerkiksi on tehtäviä kontrolloidulla alueella, meidän on oltava tietoisia, millaiselle määrälle säteilyä hän on altistunut kuukauden aikana, Jurgita Norvaišienė kertoo.
6000:n millisievertin kertasäteilyannos saattaa esimerkiksi johtaa kuolemaan.
Kun Tšernobyl ja Ignalina menevät sekaisin
Ei ole mikään ihme, että HBO:n Chernobyl-sarjan kuvauspaikaksi valikoitui nimenomaan Ignalina. Sekä Tšernobylin että Ignalinan ydinvoimalat edustavat samantyylistä arkkitehtuuria ja niissä on Neuvostoliitossa lanseratut RMBK-reaktorit, jotka ovat vesijäähdytteisiä ja käyttävät grafiittihidastimia. Niinpä esimerkiksi ydinvoimaloiden reaktorihallit ja valvomot ovat samankaltaisia.
Käytännössä kaikki sarjan ydinvoimalakohtaukset oli mahdollista toteuttaa Ignalinassa. HBO:n kuvausryhmä viipyi Ignalinassa parin viikon ajan Turvallisuussäädökset koskivat myös kuvausryhmää, joten kyse on ollut varsin haastavasta prosessista.
Ignalina oli ydinvoimalaturismin kohde jo neuvostoaikoina, mutta Chernobyl-sarja on lisännyt huimasti sen suosiota. Viime vuonna Ignalinassa vieraili 2200 turistia, tämän vuoden heinäkuuhun mennessä määrä on ollut jo 1600.
– Tällä hetkellä ihmisten kiinnostus Ignalinaa kohtaan pohjaa pitkälti Chernobyl-sarjaan. Ihmisiä kiinnostavat nimenomaan paikat, joissa sarjaa on kuvattu. Meillä saattaa olla joitakin vapaita ekskursioaikoja yksittäisille henkilöille tässä kuussa, mutta kyse on peruutuksista. Tilannetta kuvaa hyvin se, että ihmiset ovat tehneet varauksia jo ensi vuoden tammikuulle, Diana Lasyte toteaa.
Lasyte arvioi, että Chernobyl-sarjan takia Ignalina pysyy trendikkäänä turistikohteena vielä parin vuoden ajan.
– Vierailijat ovat vaikuttuneita ydinvoimalan valtavasta koosta, infrastruktuurista ja tekniikasta. Ihmisiä kiinnostaa myös se , kuinka säteilyltä suojaudutaan. Emme tietenkään vie ketään paikkoihin, joissa käynti voi olla vaarallista.
Joissakin tapauksissa fakta ja fiktio menevät sekaisin ja vierailijat luulevat olevansa Tšernobylissä eivätkä Ignalinassa.
– Aina välillä pitää tähdentää, että esittelemme nimenomaan Ignalinaa emmekä Tšernobylia. Ihmiset esimerkiksi kyselevät, mitä nappia painaisimme hätätilanteessa.
Kesäisenä tiistaipäivänä Ignalinassa vieraili myös belgialainen Christophe Rogolle ystävättärensä kanssa. Reissu alkoi Visaginasista ja jatkui ydinvoimalaan.
– Olemme nähneet Chernobyl-sarjan ja tiesimme, että sitä on ainakin osittain kuvattu täällä. Se oli yksi syy, miksi tänne tulimme, ja kyllähän täällä voi aistia sarjan tunnelmaa.
Rogolle kokee ydinvoiman ja sen ympärillä vellovan keskustelun mielenkiintoisena.
– Belgiassa meillä on ydinvoimaloita ja kotimaassani atomienergia on poliittisesti hyvin latautunut aihe: keskusteluja käydään muun muassa siitä, pitäisikö voimalat sulkea kokonaan. Belgiassa ydinvoimaa ei pidetä kovinkaan positiivisena tapana hankkia energiaa.
Päiväkävelyllä ydinreaktorin päällä
Kaikkien proseduurien ja turvatarkastusten jälkeen astumme ydinvoimalan loppumattomille käytäville. Ajan- ja paikantaju katoaa hetkessä: ensin mennään useiden painavien ovien halki käytävän päähän, sitten laskeudutaan portaita alas, josta astutaan hissiin ja painetaan kohtaa, jossa lukee numero 27.
Luku 27 ei tarkoita kerrosten määrää, vaan se on metreinä mitattu korkeus maanpinnasta, ja tuolla korkeudella sijaitsee ydinvoimalan reaktorihalli. Valtavaan halliin astuminen on vavahduttava kokemus: lattiaa peittävät säätösauvojen ja polttoainekanavien kannet, joista jokainen painaa yli 300 kiloa, ja joiden alla sijaitsee itse reaktori.
Kysyn, voiko jyhkeiden kansien päälle astua. Kyllä voi. Kansien päällä käveleminen on outo kokemus: tuolla alapuolellani on jättiläismäinen reaktori, jonka avulla on ollut mahdollista valmistaa esimerkiksi ydinaseisiin käytettävää plutoniumia.
Kiipeän myös kiikkeriä metalliportaita pitkin reaktorihallin yläpuolelle ja näky on makoisa: ympyränmuotoon asetettujen kansien rytmi, joissa vilkkuu punaista vihreää, keltaista ja sinistä, tuo mieleen modernin taideinstallaation, joka kätkee sisälleen salattuja viestejä. Tämä kuvakulma oli käytössä myös Chernobyl-sarjan viidennessä jaksossa.
Vaihdan muutaman sanan Mihail Dorodinin kanssa, joka vastaa hallin teknologiasta ja koneiden toiminnasta.
– Koen, että täällä on turvallista työskennellä. Tuoretta uraaniahan täällä ei enää ole, vaan pelkästään käytettyä, Dorodin toteaa.
Jatkamme matkaa turbiinihallia kohti. Käytävien estetiikka ja seinäpinnat tuovat suoria muistumia Chernobyl-sarjasta: tässähän Paul Ritterin näyttelemä pääinsinööri Anatoli Diatlov juoksi ydinonnettomuuden jälkeen ja katseli ikkunasta ulos tuhoutunutta reaktoria
Joissakin Ignalinan osissa, kuten turbiinihallissa, myös hengityssuojaimen käyttö on pakollista ilmassa leijuvien hiukkasten takia. Hallin mittasuhteet ovat melkeinpä mielipuoliset: pituutta sillä on 600 metriä.
Turbiinihallia on purettu vuodesta 2011 lähtien ja tällä hetkellä siellä puhdistetaan kierrätettäväksi kelpaavaa materiaalia ja tehdään radiologisia mittauksia. Erilaisia turbiineja, venttiilejä, putkia, lämmönvaihtimia ja generaattoreita on purettu 18 000 tonnin edestä.
Näkymä kellertävän valon siloittamaan halliin ja valtaisiin tavarakasoihin on hätkähdyttävä: tässä kohtaavat Mad Max -estetiikka, postindustriaalinen kaaos, steampunk ja dystooppiset visiot. Metallivuorien keskellä häärii lisäksi työntekijöitä.
EU:n rahoittamien, lähes kaksi tuhatta ihmistä työllistävien purku- ja puhdistustöiden pitäisi päättyä vuonna 2038. Osa rakennuksista ja infrastruktuurista puretaan, osa säilytetään ja radioaktiivinen jäte haudataan ja ympäristön tilaa parennetaan. Ignalinan jäähdytysvesi esimerkiksi otettiin voimalan vieressä sijaitsevasta Liettuan suurimmasta järvestä Druksiaista, jonka lämpötila nousi ja jonka ekosysteemi muuttui. Alueen tulevasta käytöstä ei vielä ole tarkkaa tietoa.
Ignalinan ydinvoimalan valvomo oli näkyvästi esillä Chernobyl-sarjassa, mutta tällä retkellä se jäi näkemättä. Ydinvoimalakierroksen laajuus ja kohteet riippuvat siitä, millaisia aktiviteetteja ja prosesseja voimalassa on kulloinkin meneillään.
Mikrosieverttien kertomaa
Pari tuntia kestäneet esittelykierroksen (normaali ekskursio vie aikaa kolmisen tuntia) jälkeen tuntui siltä, että Ignalinan kokoisesta jättiläiskompleksista tuli nähtyä hyvin pieni osa, vaikka Jurgita Norvaišienėn mukaan kiersimme alueella noin neljän kilometrin mittaisen lenkin.
Kierroksen jälkeen katsotaan vielä dosimetrin arvot ja kamerani tutkitaan erillisellä mittarilla. Kehoni on saanut säteilyä kaksi mikrosieverttiä ja kamerat viisitoista. Luvut ovat varsin mitättömiä.
Tšernobyl, Harrisburg, Sellafield, Hiroshima, Fukushima, kuten Kraftwerk-yhtye laulaa Radioactivity-kappaleessaan. Ignalina ei koskaan päässyt jonon jatkeeksi. Onneksi.
Korjauksia: Muutettu 6000 mikrosieverttiä millisieverteiksi. Dosimetrillä mitataan säteilyannoksia, ei pitoisuuksia. Tarkennettu kohtaa Druksiai-järvestä.