”Mielensäpahoittaja oli onnellinen vahinko, niin kuin monet rakkaat lapset ovat. Kun Yleisradion Radioteatteri vuonna 2009 tarvitsi kaksikymmentä lyhyttä, hieman humoristista tekstinpätkää, luulin tekeväni kirjailijan perustyötä. Vaatimattomasti palkatun, mutta kiinnostavan perustyön.”
Näin kirjoittaa kirjailija Tuomas Kyrö tuoreimman kirjansa loppusanoissa. Kirja on nimeltään Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Kirjan on kustantanut WSOY. Nelikymppinen Tuomas Kyrö aloitti kirjailijana vuonna 2001 ja on julkaissut kaikkiaan 17 kaunokirjallista teosta. Etenkin suuren yleisön suosioon Kyrö on noussut Mielensäpahoittaja-kirjoillaan, joita on nyt julkaistu neljä. Niistä tehtyjä erilaisia näytelmäversioita ja sovituksia on esitetty ja esitetään lukuisissa teattereissa ympäri maata. Lisäksi tietysti on olemassa radioon tehdyt pienoiskuunnelmat ja nyt jo elokuvakin, joka on juuri tulossa ensi-iltaan. Voi oikeasti puhua onnellisesta vahingosta, josta on kasvanut kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaa. Jotenkin olen aistivinani kirjailijan jälkisanoista, että aihe on ainakin tällä erää käsitelty loppuun. Aika näyttää, olenko oikeassa.
Ettei ruumiina tarvitse hävetä
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ei ole mikään lyhyiden tarinoiden kokoelma vaan ihan oikea romaani. Siinä Mielensäpahoittaja suunnittelee ja toteuttaa ihmisen elämän viimeisiä ja tärkeitä tehtäviä valmiiksi, ettei kuolema pääse yllättämään kesken kaiken tavallaan housut kintuissa. Pitää tehdä testamentti, tietenkin oma ruumisarkku ja hautajaisetkin pitää miettiä valmiiksi, ettei sitten ruumiina tarvitse hävetä.
Kyllä ei kelpaa testamentiksi mikä tahansa ATK-laitteella monistettu läpyskä vaan se on kirjoitettava käsin viralliselle paperille oikealla musteella ja Pelikan-mustekynällä. Vanha muste on kuitenkin kuivunut, koska sitä on käytetty viimeksi joskus 1970-luvulla. On tehtävä pojan kanssa kaupunkimatka mustetta ostamaan. Koska kauppa mistä mustetta saa on jo kiinni, on kaupungissa oltava yötä ja oikein hotellissa. Tästä musteenhakumatkasta tuleekin mukava reissu, johon miniäkin osallistuu melkein sattumalta. Hotellissa Mielensäpahoittaja tutustuu lättähattuun, joka osaa oikeasti arvostaa Mielensäpahoittajan omaperäisiä mielipiteitä. Näin vanhuksesta ja nettimaailmaan erikoistuneesta lättähatusta tulee ystäviä. Uuden ystävän opastuksella myös nettimaailma avautuu Mielensäpahoittajalle.
Jos musteenhakumatka meni onnellisesti, ei oman arkun koemakuu onnistukaan yhtä hyvin. Seurauksena on eskimokäännös höyläpenkiltä lattialle ja sairaalareissu. Poika ja miniä hätääntyvät Mielensäpahoittajan loukkaantumisesta ja alkavat touhuta tälle paikkaa oman kunnan hoitokotiin. Sehän ei tietystikään kelpaa Mielensäpahoittajalle, koska monta asiaa on vielä hoitamatta ja niitä on huono hoitaa lukkojen takaa ja hoitajien kontrollin alla.
Tavallinen suomalainen mies
Lopulta saadaan kuitenkin testamentti kirjoitetuksi, hautajaiset ruokia ja lauluja myöten sovituksi sekä oma arkku ja hautamuistomerkkikin valmiiksi. Tietenkin tämä jääräpäinen oman tien kulkija on jättänyt kertomatta lapsilleen monia asioita ja etukäteissuunnitelmia mutta nekin selviävät vähitellen.
Romaanin lukijana ainakin minä aloin pitää entistä enemmän Mielensäpahoittajasta. Hänhän on se tavallinen suomalainen mies, joka haluaa pitää oman päänsä ja päättää itse omista ja perheensä asioista. Hän ei halua, että erilaiset markkinamiehet ja mielikuvakauppiaat sekoittavat ihmisten päät ja alkavat ohjailla ihmisten elämää. Vanhemmuuttaan voi joissakin asioissa antaa vähän periksi mutta vain vähän.
Tuomas Kyrö on Mielensäpahoittaja-kirjoja kirjoittaessaan pitänyt korvansa ja silmänsä auki. Hän on kuunnellut ihmisten puheita ja katsellut heidän ilmeitään hyvin tarkasti, koska jokainen lukija varmasti löytää kirjasta jotakin hyvin tuttua. Kyrö kiitteleekin erityisesti pienten paikkakuntien paikallislehtien yleisönosastoja, joista löytyy iso joukko esimerkkejä siitä, mistä kaikesta mielensä voi pahoittaa. Antoisia lukuhetkiä.