Riitta Turpeinen muistaa, kun puhelin soi.
Oli maaliskuinen perjantaipäivä 1969, lasten hiihtolomaviikko. Mies, nuorempi konstaapeli Pentti Turpeinen, oli lähtenyt työasioissa seuraamaan erään pontikkajupakan edistymistä käräjillä.
45 minuuttia miehen lähdön jälkeen vaimo vastasi puheluun.
– Meidän ukot on kaikki tapettu, sanoi soittaja, vanhemman konstaapeli Väinö Viinikaisen Reetta-vaimo. Perhetuttu.
– Älä nyt höpötä, huudahti Turpeinen ja sulki puhelun.
Hän istahti lattialle. Kauhu valtasi nuoren perheenäidin mielen ja kehon.
Oliko se totta?
Turpeinen soitti kiireesti nimismiehen kansliaan. Ensin hänen aneleviin kysymyksiinsä ei suostuttu edes vastaamaan, mutta lopulta kanslisti soitti takaisin.
– Kyllä se on totta, kuului vastaus.
Hän laski luurin, käveli ulko-ovelle ja huusi pihalla leikkiville lapsille:
Meidän isä on kuollut!
Hopeahiuksisen Riitta Turpeisen ääni murtuu. Leski on nyt lähes 83-vuotias, mutta muistaa kaiken. Neljä lasta huusi hänelle viisikymmentä vuotta sitten pihalta: Ei isä voi olla kuollut! Hän lähti äsken kotoa!
– Hän lähti viimeisen kerran, Turpeinen sanoo kotonaan Pihtiputaalla.
Leski nostaa käden kasvojensa eteen. Sormien takaa valuu kyyneleitä.
Koti täyttyy kukista
Turpeisen seinällä olevassa valokuvassa on mustiin pukeutunut nuori nainen ja neljä mustiin pukeutunutta lasta. Perhe Turpeinen ilman isää.
Tapahtumien jälkeisistä ajoista on muistoja, joita ei kukaan toivoisi.
Vanhoista, mustavalkokuvista ei sitä voi päätellä, mutta Riitta Turpeisella on kirkkaat, harmaansiniset silmät.
Niihin on raastavaa nostattaa lisää kyyneleitä.
Turpeinen kutsuu surmapäivää mustaksi perjantaiksi. Silloin Pihtiputaan kukkakauppiailla riitti asiakkaita. Turpeisen koti täyttyi surukimpuista niin, että niitä piti lopulta viedä saaveissa hangelle. Kaikki halusivat muistaa nuorta leskeksi jäänyttä äitiä, joka jäi yksin.
– Vähärahaisena ihmisenä olin katkera, kun ihmiset toivat kukkia. Miksi he eivät tuoneet rahaa? Turpeinen sanoo.
Yhtäkkiä lesken täytyi pystyä paitsi elättämään perheensä, myös maksamaan perheen uusi talo. Se oli hankittu vasta muutamia kuukausia ennen miehen kuolemaa. Kaikki kaatui yhtenä painajaismaisena päivänä naisen harteille.
– Sitä päivää on eletty nyt 50 vuotta, Riitta Turpeinen sanoo.
Pentti ja Riitta Turpeinen ehtivät olla naimisissa 12 vuotta. Mies oli töissä, rouva pitkälti kotona lasten kanssa. Tuohon aikaan poliisit ja heidän vaimonsa olivat keskenään ystäviä, ja iltoja istuttiin yhdessä. Kaikki olivat kuin yhtä perhettä.
Se kaikki loppui surmiin.
Pentti Turpeisen toimialueeseen kuului muutamakin syrjäisempi kylä, mukaanluettuna Korppinen, jossa Pasaset asuivat. Turpeisen lapset kutsuivat niitä alueita yhteisnimellä Pimeäperä.
Pontikka virtasi kylillä, ja sen sai poliisin vaimona kokea myös Riitta Turpeinen.
– Jos poliisi pysäytti pontikankeittäjät tiellä, he yrittivät ajaa päälle, Turpeinen kertoo vakavana.
Mutta vakava ilme keventyy hetkeksi, ja surun keskeltä pilkahtaa Turpeisen kujeileva luonne.
Turpeinen kertoo, miten kerran ajatteli maistaa pontikkaa itse - ihan vain tietääkseen, mistä kaikki kohkasivat. Litkua oli takavarikoituna kotona, joten Turpeinen otti kupin ja korkkasi astian ajatellen, ettei mies sitä kuule.
Mutta Pentti kuuli. Riitta Turpeinen kiroaa kevyesti, kun muistelee tapahtumaa selvästi huvittuneena.
Pentti tarttui Riitan käteen ja kaatoi pontikan takaisin. Poliisin vaimo ei toista kertaa aineeseen sotkeutunut.
Pontikan takia yksi Pihtiputaan poliisien mieliharmeista oli Tauno Pasanen: mies, jonka kanssa Turpeinen oli joutunut ottamaan mittaa aiemminkin hakiessaan tätä kotisaunastaan. Riitta Turpeinen muistaa nähneensä Pentin kravatin katkenneena ja kaula hiertyneenä tapauksen jälkeen.
Pentti Turpeinen sai usein kotiinsa puhelimitse pyynnön tulla Pasasille rauhoittamaan tilannetta. Se johtui siitä, että Riitta-vaimo ja Tauno Pasasen Liisa-vaimo olivat olleet rippikoulukavereita. Luottamus oli säilynyt vuosien jälkeen.
Mutta kerran Pentti sanoi vaimolleen, ettei tiennyt, milloin lähtee viimeisen kerran Pasasen tiluksille.
Riitta Turpeinen muisti asian, kun häntä kuultiin tutkintapöytäkirjaan.
Turpeisen painajainen
Perjantaita edeltävänä yönä Riitta Turpeinen heräsi. Pentti oli pyörinyt sängyssä niin kovasti, että vaimokin havahtui. Mies oli hiestä märkä ja tuskissaan.
Lopulta Pentti nousi ja istahti sängyn päähän miettimään.
– Kysyin, mikä hänen on. Hän vastasi: “En minä sinulle sitä kerro”, Riitta Turpeinen sanoo.
Pentti oli vain sanonut, että Tauno Pasanen on kuvioissa, ja vaimolle tulisi kova suru.
– "Sinä tästä eniten kärsit. Muuta en kerro sinulle." Ja hän kävi uudestaan nukkumaan, Turpeinen toteaa.
Seuraava aamu alkoi kuin muutkin. Pentti oli pyytänyt Riittaa keittämään ruoan sillä aikaa, kun mies olisi käymässä käräjillä. Oli huikannut heipat ovella ja lähtenyt.
Sitten tuli puhelinsoitto, ja Riitta Turpeisen elämä särkyi.
Lesken muistissa on aukkoja noilta päiviltä. Lääkäri oli määrännyt terveyssisaren antamaan rauhoittavan piikin, jotta nuori äiti saataisiin edes jotenkin tolpilleen.
Mielikuvien palaset palautuvat mieleen ja kirveltävät silmiä.
Turpeista järkytettiin vielä lisää.
Pihtiputaan kirkkoherra tuli noutamaan perhettä ja johdatti heidät Pasasen tilalle. Leski ei vieläkään ymmärrä, miksi niin tehtiin.
Hangessa oli neljä jälkeä. Verta oli valtavasti. Yksi Turpeisen lapsista yritti lapioida jälkiä piiloon, mutta ne eivät peittyneet.
Turpeinen ei muista, milloin heidät haettiin sairaalaan - samana iltana vai seuraavana. Mutta sen hän muistaa, että neljän poliisin ruumiit oli pesty, puhdistettu ja pantu arkkuun. Ne olivat peräkkäin lattialla.
– Poikani sanoi: "Minä tahdon nähdä isin!" Turpeinen kertoo ääni särkyen.
Kaikkien poliisien kasvot olivat murskaantuneet. Turpeinen ei voinut katsoa niitä.
Ylihoitaja ymmärsi sentään puhua lapset ympäri, ettei arkun kantta avattaisi, mutta poika näki isänsä silti.
Siinä oli Riitta Turpeisen ja hänen perheensä saama kriisiapu.
Pasasella on leskelle asiaa
Seuraavina päivinä tulivat sukulaiset, lehtimiehet ja viranomaiset. "Hullunmylly", kuten Turpeinen ilmaisee. Kaikki viralliset tilaisuudet pidettiin hänen kotonaan, sillä neljän lapsen kanssa leski ei olisi päässyt mihinkään.
Presidentti Urho Kekkosen osanotto, tuttavien värssyt ja kortit ovat kaikki Turpeisen aitassa tallessa kymmenen kilon kahvilaatikossa.
Hautajaispäivä koitti. Vanhassa lehtivalokuvassa näkyy surun musertama nuori Riitta Turpeinen nousemassa poliisiautosta hautausmaalle. Turpeinen ei muista kuvan ottamista.
Kirkossa poliisien leskille annettiin kullekin keltainen kukkakimppu käteen. Ne oli tarkoitus heittää arkkujen päälle myöhemmin, mutta kukaan ei ollut muistanut kertoa asiasta naisille.
Koko siunaustilaisuuden ajan Turpeinen pystyi ajattelemaan vain kädessään olevia kukkia, joiden tarkoitusta ei ymmärtänyt.
– Keltainen kukkakimppu, voi Herranjumala! Ajattelin, että kuka meitä onnittelee? Turpeinen henkäisee pyyhkien silmiään.
Pentin yöllinen levottomuus ei koskaan selvinnyt Riitta Turpeiselle. Hän päätteli, että uni oli varmasti koskenut Tauno Pasasta.
Surmatyön oikeudenkäynti koitti. Turpeinen oli paikalla seuraamassa kaikkea ja ihmetteli, miten Tauno Pasasen kaltainen solakka ja komea mies oli pystynyt tekemään niin hirvittävän teon.
Yhtäkkiä poliisi kutsui Turpeisen mukaansa. Tauno Pasasella oli tälle asiaa.
"Istu siihen", oli kahlehdittu Pasanen ehtinyt sanoa, kunnes edesmenneen Pentin sisko tuli keskeyttämään.
– Hän sanoi: Riitta, lähde pois, mitä sinä täällä istut, Turpeinen kertoo.
Sen verran hän sai Pasasesta irti, ettei tämä ollut omien sanojensa mukaan erityisesti vihannut Penttiä. Turpeinen tulkitsi asian niin, että Pasanen oli kaikille poliiseille yhtä vihainen.
Se, mitä muuta asiaa Pasasella oli, jäi ikuisesti kesken.
"Miksi minä?"
Hautajaisten jälkeen Turpeinen pukeutui mustiin vuoden päivät. Pentin kuva ja muistoalbumit pysyivät pöydällä. Miehen sukulaiset olivat uskonnollisia, ja Turpeinen halusi olla heille mieliksi.
Leski kävi lastenhoitajan työhön tarvittavat kurssit ja pestautui kunnalle töihin. Työelämää kesti kymmenen vuotta, kunnes Turpeinen sairastui eikä jaksanut enää. Eläke myönnettiin, kun hän oli viisissäkymmenissä.
Vuosikymmenien ajan surmapäivä risteili mielessä. Kivääri oli ollut lumessa juuri oman miehen vieressä. Kerta toisensa jälkeen Turpeinen kysyi: Miksi minä?
– Kun lasten kasvaessa nuoriksi alkoi tulla vaikeuksia, sanoin monena aamuna: miksi Pentti lähti ja jätti minut? Turpeinen huudahtaa ja pyyhkii poskiaan.
Pihtiputaalaiset olivat aina olleet keskenään tuttuja, mutta surmien jälkeen Turpeinen ei enää uskaltanut lähteä talostaan ulos. Kaikki tuijottivat ja arvostelivat tapahtunutta.
Siltä Turpeisesta ainakin tuntui. Jotkut tulivat juttelemaankin ja sanoivat, että surmatapahtuma oli poliisien oma syy - mitäs menivät tiluksille. Osa syytti Penttiä, koska tällä oli ollut konepistooli mukana.
Mutta Korppisen kylä oli kuulunut Pentti Turpeisen piirin, ja hänen oli pakko mennä partion etummaisena.
Konepistooli löydettiin hänen ruumiinsa vierestä varmistamattomana. Mutta sitä ei oltu ladattu, eikä sillä ammuttu.
Kahdeksan surmanluodin katkeruus
Riitta Turpeinen on selvinnyt surusta. Ehkä oli pakkokin. Silti hän ei aivan osaa kertoa, miten se tapahtui.
Yhtenä apuna oli, että lähimpien ystävien kanssa sai keskustella ja purkaa asioita. Erityisesti Pentin koulukaverit ja tämän opettaja olivat Turpeiselle läheisiä. Muutoin lesken tukena oli ristiä kätensä rukoukseen.
Pasasia hän ei nähnyt enää koskaan; ei edes vanhaa rippikoulukaveriaan Liisaa. Tämä oli muuttanut perheineen Hankasalmelle pian tapahtumien jälkeen, ja tila Pihtiputaalla myytiin.
– Sen koommin en kuullut mitään Liisasta. Paitsi mitä lehdet kirjoittivat siitä, millainen hänen lähtönsä oli, Turpeinen sanoo ja hiljenee.
Hän sai Pentin kuoleman jälkeen kunniamerkin miehensä muistoksi. Leskille kuului myös poliisineläke ja joitakin korvauksia, mutta lisänä ollut perhe-eläke otettiin Turpeiselta pois ja kunta pyysi siitä maksamansa rahat takaisin.
Joku leskistä oli valittanut siitä, että toinen sai toista enemmän rahaa.
Tragedia oli viilentänyt vanhat ystävyyssuhteet.
Turpeinen oli pitkään katkera siitä, että joutui maksamaan talon yksin. Perheellä oli niukkoja aikoja: kun lapset kävivät koulussa, ei rahaa busseihin ja juniin ollut.
Turpeisen tytär liftasi silloin tällöin koulumatkan Jyväskylästä Pihtiputaalle. Kerran kotiin tultuaan tytär oli todennut: "Perhana, minä satuin Mikko Niskasen autoon!".
Kahdeksan surmanluotia oli ollut jo julkisuudessa.
Riitta Turpeisen ilme muuttuu.
– Voisin hirttää Mikko Niskasen, hän sanoo.
– Miten kiehuu sisällä, kun teki elokuvasta tuollaisen paskan.
Turpeinen katsoo, että elokuvassa puhuttiin surmaajan puolesta, ei virkavallan. Sekin risoo, että elokuvaohjaaja ei koskaan käynyt jututtamassa Turpeisen perhettä tapahtumista.
Turpeinen katsoi Kahdeksan surmanluotia televisiosta tasan kerran, yksin eräänä perjantai-iltana, kun lapset olivat jo muuttaneet kotoa pois. Kaunahan siitä jäi sydämeen.
– Enkä sen jälkeen ole katsonut.
Muistotilaisuus, jossa ajatellaan leskiäkin
Vuonna 1982 presidentti Mauno Koivisto armahti Tauno Pasasen. Kun tieto kantautui Riitta Turpeiselle, Koivisto menetti maineensa lesken silmissä kokonaan.
– Hän ei ollut enää minun presidenttini, Turpeinen sanoo.
Hän ei ole tähän päivään saakka saanut lopullista syytä surmille. Leski ajattelee, että tapahtuma oli kohtalon sanelemaa.
– Se olisi voinut tapahtua milloin vain ja vaikka kuinka paljon aikaisemminkin, kun tilanne oli mikä oli, Turpeinen sanoo.
Hän tarkoittaa niitä lukuisia pontikkatehtaita, joita poliisit kylillä hävittivät. Turpeinen päätti aikanaan, ettei itse kajoa aineeseen koskaan – sen tähden, mitä tapahtui "pojille", kuten hän edesmenneitä poliiseja välillä kutsuu.
Pasasen poliisikaunaan hän kuitenkin uskoo vakaasti.
– En yhtään epäile sitä. Se on fakta, Turpeinen toteaa tiukasti.
Leski ei pääse hautausmaalle enää niin usein kuin ennen. Terveys ei anna periksi. Vuodet ovat haalistaneet ajatuksia mustasta perjantaista mielestä. Kevät tuo tapahtumat jälleen ajatuksiin, mutta Turpeisella on onneksi muutakin mietittävää.
– Sukuumme on syntynyt niin paljon pieniä ihmisiä! Eivät tapahtumat ole enää päivittäin mielessä, hän sanoo.
Kyläläisetkin ovat unohtaneet. Turpeisten ja Pasasten lasten ikätoverit ovat kasvaneet ja muuttaneet pois. Nykyään, kun leski puhuu tapahtumista, saattaa keskustelukumppani kertoa, ettei muista koko asiaa. Moni ikätoverikin on jo kuollut.
Mutta eivät kaikki unohda. Sunnuntaina pidetään muistotilaisuus surmansa saaneille Pihtiputaan poliiseille. Poliisihallitus on ollut järjestämässä sitä.
Tällä kertaa Turpeisen ei tarvitse pelätä, että hänelle ojennetaan kukkakimppu kertomatta miksi. Tuttu suntio on lupaillut tilaisuuteen leskille pientä yllätystä. Se ilahduttaa leskeä kovin.
– Kun kuulin siitä, ajattelin: Ai! Ovatko he ajatelleet meidänkin sydäntämme?
"Soita nimismiehelle, että tulee hakemaan nuo raatonsa pois" – 50 vuotta sitten Tauno Pasanen ampui neljä poliisia. Lue juttu tästä.
Konepistooli ei suojannut Pihtiputaan surmilta – Poliisi voi yhä yllättyä hälytystehtävissä: "Kotiinsa linnoittautunut on kuin villieläin". Lue juttu tästä.
Katso elokuva Kahdeksan surmanluotia Yle Areenassa.