On myöhäisilta ja Stephen Colbertin vuoro. Miljoonien yhdysvaltalaisten tavoin istun television ääreen katsomaan, mitä koomikolla on sanottavanaan päivän tapahtumista. Jään katsomaan Colbertin tarjoamaa päivän Donald Trump -annosta.
Poliittiselle satiirille on pitkät perinteet Yhdysvalloissa Mark Twainista lähtien, mutta se on näiden tv-koomikkojen ansiosta suositumpaa nykyisin kuin koskaan aiemmin.
Colbertin ja hänen kilpailijoidensa ohjelmaformaatti on samanlainen. Pöydän ääressä istuva juontaja aloittaa ohjelmansa kertauksella päivän uutisaiheesta. Sitten saatetaan siirtyä suoraan yhteyteen erikoistoimittajaa esittävälle koomikko-näyttelijälle, joka heittää ironista analyysia tai kokonaan uutta tarinaa vastaavasta aiheesta. Mainoskatkon jälkeen ohjelma jatkuu päivän studiovieraan haastattelulla.
Poliittinen satiiri tuli Yhdysvalloissa televisioon 1980-luvulla Ronald Reaganin presidenttikaudella. 2000-luvun taitteessa satiirikot siirtyivät kaapelikanaville, ja heidän suosionsa on siitä lähtien kasvanut koko ajan.
Tutkimusten mukaan yhdysvaltalaisten luottamus poliitikkoihinsa on vähäinen. Politiikan toimittajat mielletään osaksi puolueiden turmelemaa valtakoneistoa.
Monet hakevatkin päivän päätteeksi koomikoilta neuvoa siitä, mitä asioista pitäisi ajatella. He ovat ottaneet politiikan kommentaattorin paikan näiden ihmisten elämässä.
Koska tällaisia ihmisiä on Yhdysvalloissa paljon, myös tavallisissa uutislähetyksissä saatetaan nykyään kertoa, jos Colbert on keksinyt erityisen mehevän vitsin jostain yhteiskunnan polttavasta aiheesta.
Tarinoitaan värittävät satiirikot ovat lähempänä elokuvien kuin uutisten tekijöitä. Ehkä mielikuvituksellisten juttujen ja hahmojen suosio selittää myös vaikkapa tähtinäyttelijä Kevin Spaceyn Youtubeen ja Twitteriin hiljattain lataamaa videota.
Se oli seksuaalisesta ahdistelusta epäillyn Spaceyn puolustautumisvideo. Jostain syystä Spacey kuitenkin esiintyi videolla kuuluisana roolihahmonaan, presidentti Frank Underwoodina. En millään ymmärrä miksi, onhan Underwood vallan turmelema ihmispeto.
Pari viikkoa sitten presidentti Trump puhui ja twiittasi Meksikon vastaisen rajan vaaroista ja rikollisista, jotka teippaavat rajan yli salakuljettamiensa naisten suut. Hän epäili, että Yhdysvaltoihin on voinut päästä terroristeja, koska rajan läheisyydestä maatilalta oli löytynyt hylättyjä rukousmattoja.
Ainakaan teipatuista naisista ei rajavartioston tutkinnassa löytynyt havaintoja, joten mediatalot ABC ja CNN etsivät asiantuntijoiden kanssa selitystä muualta.
Selitys saattaa löytyä valkokankaalta: 2015 ilmestyneessä Sicario-elokuvassa on sekä meksikolaisia, naisten suita teippaavia ihmissalakuljettajia että rukousmattoja.
Trumpin mahdollinen harhailu todellisuuden ja elokuvien rajapinnassa ei olisi Yhdysvalloissa mitenkään poikkeuksellista. Olen usein hämmästellyt täkäläisten kykyä muistaa minulle tuntemattomien elokuvien vuorosanoja. Niitä aletaan päntätä jo lapsena tavauskilpailuissa ja erilaisissa talentti-tapahtumissa.
Virtuaalimaailmoissa vierailu on jopa trendikästä. Eikä pelkästään pelkästään filmeissä vierailu.
Useampi aiemmin vain faktan puolella kunnostautunut kirjoittaja entisestä presidentistä Bill Clintonista alkaen julkaisi viime vuonna Washingtoniin sijoittuvan dekkarin. Niinpä minäkin päätin yrittää.
Sijoitin mielikuvitustarinani erääseen taloon kaupungin pahamaineisessa kaakkoisosassa, jonka takia Washingtonia kutsuttiin useita vuosia maailman murhapääkaupungiksi.
Vähän myöhemmin luin lehdestä, että tuon dekkariini sijoittaman talon naapurikorttelin asunnosta oli löydetty remontin yhteydessä kolme ihmisen luurankoa. Kaksi keittiön lattian alta ja yksi kukkapenkistä.
Ruumiiden epäiltiin aluksi olevan 1980–90-luvun huumesodan uhreja. Poliisi vahvisti heidän menehtyneen myöhemmissä rikoksissa, mutta he olisivat hyvin voineet olla yli 4 000 ihmistä tappaneen katusodan uhreja, joita löydetään edelleen.
Washingtonin kaakkois- ja lounaisosien kortteleissa ei taida olla ainuttakaan perhettä, joka ei olisi menettänyt jäsentään tuossa sodassa.
Poliisi tapasi laittaa kaakkoisosiin viikonlopuksi tiesulut. Vain muutaman kilometrin päässä Yhdysvaltain kongressin Capitol-kukkulalta elettiin täysin eri säännöillä kuin muussa yhteiskunnassa.
Kaakkoisosan halkovan Anacostia-joen rannalla 1989 pidetyssä hiphop-yhtye Public Enemyn konsertissa oli parikymmentätuhatta kuulijaa, muttei ainuttakaan poliisia. Järjestystä pitivät yllä Islamin kansakunnan miehet.
Konsertin jälkeen ihmismassat harhailivat pimeässä, sillä kaakkoisosissa ei ollut katuvaloja – eikä ole kaikkialla vieläkään.
Ihailemani paikallinen toimittaja Jake Tapper kertoi kirjoittavansa dekkareita, koska Washingtonin todellisuus on niin absurdia. Fiktio tarjoaa pakomahdollisuuden todellisuudesta, mutta myös keinon hallita sitä omassa mielessään.
Minustakin tuntuu usein siltä, että Yhdysvalloissa tarvitsee fiktiota ymmärtääkseen tapahtumia ympärillään. Ja pitääkseen päänsä kylmänä todellisuudesta kertoessaan.
Kuuntele podcast:
Lue myös: