Syksyllä 2002 olin 25-vuotias, elokuvaopintojeni loppusuoralla ja rahan tarpeessa. Töihin piti mennä, ja päätin hakeutua vanhustenhoitotyöhön, koska halusin tehdä jotakin, missä työn tärkeys olisi käsinkosketeltavaa.
Sain työpaikan helposti järjestöltä, joka välitti hoitajia kotihoitotyöhön. Kahden päivän ajan kuljin ammattilaisen matkassa ja opettelin hänen johdollaan perusasiat. Sitten olin omillani. Tein siis lähihoitajan työtä kahden päivän koulutuksella.
Pidin työstä heti. Sain tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin heidän omissa kodeissaan. Tuntui hienolta pystyä auttamaan ihmisiä heidän arjessaan, huolehtia siitä, että he olivat puhtaita ja ruokittuja, ja että kotona kaikki oli hyvin. Joskus jäi aikaa jutellakin. Useimmiten ei.
Tuntui, että heidän hoitonsa oli mitoitettu siten, että he juuri ja juuri pysyivät hengissä.
Töitä oli nimittäin paljon. Kuljin paikasta toiseen busseilla, puhelinluettelon karttasivut ja HKL:n aikataulukirja olivat kovassa käytössä. Hoidettavia vanhuksia saattoi olla päivän aikana kahdeksan. Monesti meni ylitöiksi. Lounaan syömiseen ei ollut aikaa, mutta sentään ostin paikkaa vaihtaessani kioskista sämpylän tai kolmioleivän ja söin sen bussissa. Työvuoroja olisin voinut tehdä niin paljon kuin vain halusin, mutta aina en halunnut. Vapaapäivät menivät työtaakasta toipumiseen, ja joskus piti opiskellakin.
Kaikkein rankinta työ oli henkisesti. En koskaan unohda, kun ensimmäisen kerran menin erään vanhuksen kotiin varustettuna vain muutamalla summittaisella ohjeella. Astuin sisään suureen taloon, jossa hän asui yksin. Vaeltelin jonkin aikaa tyhjissä huoneissa ennen kuin löysin asiakkaani yläkerran makuuhuoneesta, missä hän makasi yksin sairaalavuoteessaan. Vanhus oli hyvin heikkokuntoinen, kykenemätön liikkumaan tai puhumaan. Minun tehtäväni oli kuivittaa hänet ja huolehtia, että hän saa syödäkseen. Syöminen oli hidasta, ja minulla oli tietenkin jo kiire seuraavaan paikkaan. Lähtiessäni kirjoitin vihkoon mitä olin tehnyt, merkkasin tukkimiehen päiväkirjalla että vatsa oli toiminut, ja jätin vanhuksen makaamaan yksin hiljaiseen taloonsa. Iltahoitajan käyntiin oli vielä monta tuntia. Sydäntä puristi.
Monta kertaa kohtasin tilanteita, joissa asiakkaat pyysivät minua auttamaan itseään tavoilla, joihin minulla ei ollut koulutusta. Kerran soitin vaivihkaa sairaanhoitajan koulutuksen saaneelle äidilleni ja kysyin neuvoja, miten tuseerataan oikeaoppisesti. Asiakas oli tuskainen ja halusin auttaa häntä, mutta samalla säälin häntä siksi, että hänellä oli hoitajanaan juuri minut.
Työpäivien jälkeen olin aina aivan poikki. Ja kun kuukaudet kuluivat, olin yhä turhautuneempi. Näin yhä huonokuntoisempia vanhuksia yksin asunnoissaan. Tuntui, että heidän hoitonsa oli mitoitettu siten, että he juuri ja juuri pysyivät hengissä. Jokikinen asiakkaani olisi tarvinnut huolellisempaa hoitoa henkilökohtaisen hygienian, ruuan ja kodinhoidon suhteen, puhumattakaan siitä että heidän kanssaan olisi pitänyt voida istua alas ja jutella niitä näitä.
Tienasin yhtä paljon kuin siivotessani ruotsinlaivoja ördäävien turistien jäljiltä.
Ja sitten oli se palkkaus. Tienasin yhtä paljon kuin siivotessani ruotsinlaivoja ördäävien turistien jäljiltä. Mutta tämä työ oli monin verroin vastuullisempaa, vaikeampaa ja kuormittavampaa. Uutenavuotena tein viimeisen keikkani, sitten sanoin itseni irti. En jaksanut enää hoitaa vanhuksia huonosti, huonolla palkalla.
Ongelmista hoitoalalla ja erityisesti vanhustenhoidossa on puhuttu pitkään. Laiminlyönneistä on tiedetty, mutta ongelmat vain pysyvät, tai jopa pahenevat. Minusta tilanne on yksiselitteisesti häpeällinen. Syyllisiä olemme me kaikki. Me suomalaiset ihmiset hoidamme huonosti vanhuksemme. Samalla me myös kohtelemme huonosti niitä ihmisiä, jotka vielä jaksavat heitä hoitaa, tai jotka ainakin yrittävät.
Hyvinvointivaltion toteutuminen tarkoittaa sitä, että me ihmiset kykenemme ulottamaan empatiamme oman lähipiirimme ulkopuolelle.
Kun asiasta keskustellaan julkisuudessa, kaikki ovat tietenkin yhtä mieltä siitä, että vanhukset pitää hoitaa hyvin. Mutta kun tilannetta pitäisi ryhtyä konkreettisesti muuttamaan, törmäämme pian talousjargoniin, jonka pohjimmainen tarkoitus tuntuu olevan nykyisen tilanteen säilyttäminen ennallaan. "Valtion ja kuntien talous on muutenkin tiukalla, mistä rahat hoitajien palkkaukseen?" kysyy moni hyvää tarkoittava ekonomisti.
On totta, että muutoksen aikaansaaminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Kyse on arvojemme ja arvostustemme perinpohjaisesta tarkastelusta ja kokonaisen taloudellisen rakenteen asettamisesta tarkastelun alle.
Haluammeko jatkossakin vaalia kansainvälisten sijoitusyhtiöiden omistamien hoivayritysjättien toimintaa, vai haluammeko säädellä tuota toimintaa esimerkiksi siten, että ne maksavat veronsa Suomeen? Haluammeko, että hoiva on "tehokasta", eli alimitoitettua ja alipalkattua, vai haluammeko, että vanhukset ihan oikeasti hoidetaan hyvin?
Hyvän hoivan takaaminen tarkoittaa poliittisia ratkaisuja, eli viime kädessä sitä, että siihen käytetään enemmän rahaa, ja myös sitä, että hoivabisneksestä saadut taloudelliset voitot pienenevät. Hyvä tahto ja kauniit puheet eivät riitä, kun ihmisten täytyy saada peseytyä, syödä hyvin, ulkoilla, olla sosiaalisia ja toteuttaa itseään.
Ihmisarvoisen kohtelun varmistaminen ei voi myöskään jäädä omaisten harteille. Harva haluaa, että heidän läheisensä vaihtavat heidän vaippansa ja rasvaavat heidän makuuhaavansa. Harva työikäinen siihen pystyisikään, eikä kaikilla ole läheisten turvaverkkoa. Hyvinvointivaltion toteutuminen tarkoittaa sitä, että me ihmiset kykenemme ulottamaan empatiamme oman lähipiirimme ulkopuolelle.
Valtion ja kuntien talous on tiukalla, mutta se ei tarkoita, etteikö suomalaisilla olisi rahaa huolehtia vanhuksistaan. Nykyisin kuulee paljon puhetta siitä, että suomalaisilta puuttuu suuri kansallinen missio nyt kun olemme selviytyneet toisen maailmansodan aiheuttamasta katastrofista, ja kun Nokiakin meni. Mikä olisi tärkeämpi kansallinen missio kuin ryhtyä viimeinkin huolehtimaan siitä, että vanhuksemme saisivat elää ihmisarvoista elämää?
Selma Vilhunen
Kirjoittaja on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka maksaa mielellään veroja.