Vuonna 1924 tuolloin 26-vuotias René Magritte näki ensimmäisen kerran italialaismaalari Giorgio de Chiricon Rakkauslaulu-nimisen maalauksen, tosin valokuvan kautta.
Kovassa huudossa sen aikaisten surrealistien keskuudessa ollut Chirico tunnetaan metafyysisestä taiteestaan, jonka outoa tunnelmaa korostavat hämärällä logiikalla toisiinsa yhdistyvät objektit. Vaikka kyse oli pelkästä mustavalkoisista valokuvasta, joutui Magritte emotionaaliseen shokkiin ja puhkesi siltä istumalta vuolaaseen kyynelvirtaan.
Magritte hylkäsi saman tien kaikki aiemmat taiteelliset kokeilunsa futurismin ja kubismin parissa. Uusi suunta olisi salaperäisen ja vieraantuneen luonteen palauttaminen esineille ja asioille. Tutkimusmatkaan liittyi myös maailman mysteerin paljastamista.
Tällaisesta asetelmasta lähti liikkeelle maailman tunnetuimpiin surrealisteihin kuuluvan taiteilijan ura.
– Hän halusi näyttää esineitä sellaisissa konteksteissa, joihin me emme aiemmin olleet tottuneet. Tämä on pohjimmiltaan Magritten taiteen idea: objekteja, jotka ovat oudoissa tilanteissa, mutta silti sellaisia, että pystymme tunnistamaan ne fotorealistisen maalaustyylin takia, taidehistorioitsija Julie Waseige kiteyttää.
Vaikuttiko äidin itsemurha taiteeseen?
Kuuluisuudestaan ja taidehistoriallisesta asemastaan huolimatta René Magritten (1898–1967) lapsuudesta ja nuoruudesta on tihkunut varsin vähän tietoja. Hän oli Léopold ja Régina Magritten vanhin poika: isä työskenteli vaatturina, kun äiti taas oli luonut hatuntekijän uraa.
Vanhemmat halusivat mitä ilmeisimmin pojastaan taiteilijaa, koska pikku-René pantiin jo kaksitoistavuotiaana opiskelemaan maalaamista. Pian tämän jälkeen taivaalle alkoi kasaantua mustia pilviä. Régina Magritte oli kärsinyt jo jonkin aikaa masennuksesta, ja vuonna 1912 hän teki itsemurhan hukuttautumalla. Tarina kertoo, että ruumiin löytöhetkellä äidin kasvot olivat hänen oman hameensa peitossa, ja että teini-ikäinen Magritte olisi nähnyt tämän kaiken.
Eräiden tulkintojen mukaan Magrittelle jäi tapahtumasta elinikäinen trauma, mikä tuli esiin myös hänen taiteessaan. Ja totta onkin, että Magrittelta löytyy maalauksia, joiden teemana on kankaan peittämät kasvot. Belgialaiseen taiteeseen ja etenkin surrealismiin erikoistunut taidehistorioitsija Julie Waseige haluaa kuitenkin kyseenalaistaa koko episodin – hänen mielestään siitä ei löydy riittävästä todisteita.
– Useassa eri lähteessä kerrotaan, että äidin itsemurhalla on ollut vaikutusta Magritten maalaamiseen, mutta minusta näin ei ole ollut. Magritte kieltäytyi johdonmukaisesti puhumasta aiheesta edes vaimolleen. Me emme yksinkertaisest tiedä, oliko hän paikalla, kun hänen äitinsä ruumis löydettiin. Mielestäni tästä tapauksesta on ollut turhan paljon puhetta, eikä siitä kannattaisi etsiä linkkejä Magritten maalaustaiteeseen.
Vaikkei Magritten varhaiselämän yksityiskohdista tiedetä paljoakaan, hänen värikkäästä luonteestaan kylläkin löytyy kuvauksia.
– Magritte oli hyvin eloisa nuori mies, joka oli jatkuvasti pilailemassa ja tekemässä kaikenlaisia kepposia. Häntä kiehtoi valtavasti ranskalainen Fantomas-romaanisarja, ja itse asiassa hän maalasi sarjan päähenkilöstä, häikäilemättömästä mestaririkollisesta Fantomasista myöhemmin taulunkin, Julie Waseige kertoo.
Vuonna 1922 Magritte meni naimisiin Georgette Bergerin kanssa, ja siinä sivussa hänen luonteensa ja persoonansa alkoivat muuttua.
– Tuolloin hänestä muovautui se Magritte, jonka me nykyisin tunnemme. Hän ryhtyi pukeutumaan pukuun ja knallihattuun ja hänestä tuli leppoisa pikkuporvari, le petit bourgeois. Emme tarkalleen tiedä, mikä tämän muutoksen aiheutti, mutta ehkä syynä oli juuri avioliitto, Julie Waseige pohtii.
Murskakritiikkiä ja epäonnistuneita kokeiluja
Vaikka René Magritte lasketaan nykyisin maailmanhistorian suuriin taiteilijoihin, hänen uransa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista – päin vastoin, arvostusta alkoi ropista vasta elämän ehtoopuolella.
– Hänen tarinansa on itse asiassa ihan samanlainen kuin muidenkin belgialaistaiteilijoiden. Heidän on pitänyt ensin saada tunnustusta muualla, ennen kuin heitä on arvostettu kotimaassaan. Magrittekin huomioitiin ensin Yhdysvalloissa, ja vasta sitten häntä ryhdyttiin noteeraamaan Belgiassa, Julie Waseige toteaa.
Magritte on saanut uransa aikana näyttelyistään suorastaan musertavia arvioita ja hänen taidettaan lytättiin urakalla useammassakin yhteydessä.
Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä juuri surrealismin löytänyt Magritte piti Brysselin Le Centaure -galleriassa vuonna 1927. Näyttely keräsi armotonta murskakritiikkiä ja sitä pidettiin epäonnistuneena. Negatiivisen palautteen takia Magritte päätti kokeilla siipiään Pariisissa, joka oli sen aikaisen surrealistisen liikkeen keskuspaikka.
Uran toinen epäonnistuminen tapahtui vuonna 1943, jolloin Magritte päätti muuttaa tyyliään kertaheitolla ja ryhtyi maalaamaan impressionistiseen tapaan, esikuvanaan taidemaalari Auguste Renoir. Magritten uudesta tyylistä ei oikeastaan pitänyt kukaan aikalainen: surrealismin perustajiin kuulunut André Breton suhtautui Magritten hempeillä väreillä leikittelevään kokeiluun vihamielisesti, lehdistö haukkui ja keräilijät kammoksuivat. Taistelua tuulimyllyjä vastaan kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Magritte palasi vähin äänin vanhojen metodiensa pariin.
Kolmannen kerran Magritte iski kirveensä kiveen – tosin tarkoituksellisesti – vuonna 1948, jolloin hän loi teoksia, joita kutsutaan "sikailukauden" tuotoksiksi. Magrittelle tarjoutui mahdollisuus järjestää yksityisnäyttely Pariisissa, mutta koska hän ei ollut koskaan pitänyt nyrpeänenäisestä ja diivailevasta pariisilaisyleisöstä, hän päätti hieman pilailla sen kustannuksella. Syntyi joukko räikeitä ja karkeita maalauksia, joka sai sekä kriitikot että yleisön tolaltaan. Niin ikään André Breton ja muut surrealistit tyrmäsivät koko hankkeen.
Toisen maailmansodan aikana Magritte taas oli oikeasti köyhä nälkätaiteilija, joka joutui hyödyntämään lahjojaan myös erilaisten väärennösten parissa.
– Magritte väärensi muun muassa Picasson ja Max Enstin maalauksia, koska rahaa elämiseen ei yksinkertaisesti ollut. Ernst halusi auttaa pulassa ollutta kollegaansa, ja hän jopa signeerasi omalla nimellään Magritten tekemiä väärennöksiä. Magrittelle myös sanottiin, että koska hänen omaa taidettaan oli niin hirvittävän vaikeaa saada kaupaksi, olisi ehkä parempi pysyttäytyä väärennöksissä, Julie Waseige kertoo.
Filosofian ja lingvistiikan pauloissa
Amos Rexin Magritte-näyttelyn nimi, Elämänviiva, tulee luennosta, jonka taiteilija piti vuonna 1938 Antwerpenissä. Siinä hän avasi harvinaisella tavalla taidettaan diakuvien ja puheen avulla. Magritte muun muassa kertoi, että surrealismi oli hänelle kuvallista kokeilua, jonka tavoitteena oli päästä selvyyteen ihmiseen liittyvästä arvoituksesta.
Lisäksi hän avasi termiä syväyhteys: sen tarkoituksena oli liittää toisiinsa arkisia asioita, joiden yhdistelmä sai aikaan visuaalisen yllätyksen. Menetelmän tarkoituksena oli tuottaa vastauksia universaaleihin kysymyksiin.
Julie Waseigen mukaan Magritte on kylläkin surrealisti, mutta hyvin ainutlaatuinen sellainen.
– Belgialainen surrealismi on muutenkin erilaista kuin vaikkapa ranskalainen, jota kiinnosti automatiikka, koneet ja freudilainen teoria. Usein puhutaan Magritten unimaailmasta, mutta siitä hänen taiteessaan ei ole kyse, vaan reaalimaailmasta, joka on esitetty mystisellä tavalla.
Magritten tapoihin kuului myös leikitellä filosofisilla ulottuvuuksilla. Hän oli perehtynyt muun muassa Ludwig van Wittgensteinin ja Ferdinand de Saussuren ajatuksiin, joita hän toi teoksissaan esille.
– Ei mikään esine ole kiinni nimessään, etteikö sille voisi löytää sopivampaa, Magritte totesi Elämänviiva-luentonsa yhteydessä.
Magritten maalausten joskus oudoillakin nimillä taiteilija halusi suojella teoksiaan liiallisilta tulkinnoilta. Runollinen nimi saattoi tarjota johtolangan, mutta kuljettaa myös harhaan.
– 1950- ja 1960-luvuilla Magritte kutsui ystäviään lauantaisin kylään näyttääkseen heille uusia töitään. Samalla kilpailtiin siitä, kuka voisi antaa taululle nimen, joka kaikkein vähiten selittäisi sen sisältöä katojalle. Kyse oli oikeastaan jonkinlaisesta pelistä, Julie Waseige kertoo.
Mutta mikä sitten on Magritten taiteen ajankohtaisuuden ja suosion salaisuus?
– Hänen taiteensa on tavallaan kaikessa yksinkertaisuudessaan ikiaikaista. Hänen esittämänsä objektit ovat universaaleja, ja hän jättää meille vapaan tulkinnan mahdollisuuden. Jos hän olisi kertonut meille, että tämä tarkoittaa sitä ja tuo tätä, hänen taiteensa ei olisi enää kiinnostavaa, Julie Waseige summaa.
Tasaisempaa yleisövirtaa, kiitos
Amos Rexin ensimmäinen näyttely, japanilaisen Teamlab-kollektiivin digitaalisista installaatioista koostunut Massless-kokonaisuus ylitti kaikki odotukset. Ylistäviä arvioita kerännyt näyttely keräsi 250 000 katsojaa, Amos Rexiä kiersivät satojen metrien pituiset jonot ja kiivaimpina hetkinä yleisön sisäänpääsyä jouduttiin jopa rajoittamaan.
– Toivomme, että suuri yleisö löytäisi uuteen näyttelyymme tiensä tasaisempana virtana. Ihan niin pitkiä jonoja, kuten vuodenvaihteessa, ei välttämättä tarvitsisi syntyä. Luulen myös, että Magritte-näyttelyn kohdalla yleisön vaihtuvuus voi olla suurempi, eikä täällä välttämättä vietetä koko päivää, kuten Teamlab-kokonaisuuden kohdalla, museonjohtaja Kai Kartio sanoo.
Kartion mukaan Teamlabilla ja Magrittella on todennäköisesti hieman erilaiset kohderyhmät.
– Oli valtavan ilahduttavaa, että Teamlabiin tuli niin paljon uutta yleisöä – ja nimenomaan sellaista yleisöä, joka ei taidemuseossa välttämättä ollut aiemmin edes käynyt. Veikkaan, että myös Magritte kerää uusia yleisöjä, mutta olen aivan varma myös siitä, että juuri taidemuseoiden vakioasiakkaat ovat tähän näyttelyyn erityisen ihastuneita.
Myös tuoreen museon arkkitehtuuria kehuttiin New York Timesia ja Guardiania myöten. Esimerkiksi BBC nosti Amos Rexin vuonna 2018 uusien merkittävien rakennuskohteiden joukkoon. Mutta kuinka hyvin Amos Rexin aaltoilevat tilat sitten soveltuvat perinteisemmän taiteen esittelyyn?
– Meistä on ilahduttavaa, että myös tämäntyyppinen istuu näihin tiloihin oikein hyvin. Suunnittelemista tässä kyllä oli, Kai Kartio toteaa.