Voiko rullalautailun tuomaa vapaudentunnetta kuvata musiikilla?
Sam Perkinin mielestä voi. Suomessa parhaillaan vierailevan irlantilaisen säveltäjä-skeittarin teos Grey Area pyrkii kuvaamaan vapautta ja tuomaan esiin sen, kuinka rullalautailijat kokevat kaupunkiarkkitehtuurin eri tavalla kuin tavan tallaajat.
Teos kuullaan ilman koreografioita Musiikkitalon Paavo-salissa lauantaina. Tätä linkkiä klikkaamalla (Youtube) voi kokea tunteen, jonka kahden eri taiteenlajin yhdistelmä luo.
Samassa konsertissa kuullaan Donnacha Dennehyn kappale Glamour Sleeper. Se soi kuuluisan vaatemerkin skeittikenkämainoksessa viime vuonna.
Mainosvideolla on Youtubessa yli miljoona katsojaa ja kymmeniä lumoutuneita kommentteja. Yhdessä ihastellaan musiikin ja kuvan yhdistelmää, toisessa estetiikkaa, kolmannessa videolla näytettyjä skeittitemppuja.
Niin vain klassisen nykymusiikin ja rullalautailun rajapinta on luontevasti rikottu.
Islanti on solmukohta Euroopan ja Yhdysvaltojen välissä
Yksi Musica Novan festivaaliteemoista on tutkia Atlantin ylittävää vuorovaikutusta musiikissa ja kulttuurissa. Yhteistyö yhdistää uutta säveltäjä- ja muusikkopolvea eri puolilla valtamerta.
– Aikana, jolloin Pohjois-Amerikka ja Eurooppa lipuvat poliittisesti yhä kauemmas toisistaan, taiteellinen johtaja André de Ridder totesi tiedotteessa viime vuoden puolella.
Välissä on Islanti. Vulkaanisella maaperällä sävelletyssä musiikissa on yleispätevää kosketuspintaa.
– Islanti ei ole pelkkä lentokenttä. Se on kulttuurinen solmukohta Euroopan ja Yhdysvaltojen välissä, de Ridder jatkoi Atlantin ylittävää ajatusta tiedotustilaisuudessa perjantaina.
Musica Novassa vieraileva islantilaissäveltäjä Daníel Bjarnason on nykymusiikin maailmantähtiä, jonka musiikki vetää puoleensa ja rikkoo ennakkoluuloja.
Festivaalilla Bjarnasonilta kuullaan muun muassa Pekka Kuusistolle pari vuotta sitten sävelletty Viulukonsertto. Se on ällistyttänyt kriitikot ja yleisön muun muassa Los Angelesissa ja Lontoossa.
Brittiläinen Max Richter on niitä säveltäjiä, joiden musiikki puskee läpi nykyklassisen raameista. Mainion Waltz with Bashir -elokuvan (2008) omaperäinen tunnelma on paljosta velkaa Richterin musiikille.
Tämän vuosikymmenen alussa Richter otti ja sävelsi uudestaan Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Alkuperäistä materiaalia 1700-luvun hittiteoksesta jäi uuteen versioon neljännes. Lopputulos on tyylillisen fuusion juhlaa, ja mikä parasta, se kuullaan Musica Novassa Suomalaisen barokkiorkesterin soittamana.
Ristiriita hintana taidemuodon kehitykselle
Festivaalin yli 30 konserttia tarjoavat mielenkiintoista kuunneltavaa kenelle tahansa, mutta osalle soittajista nykyklassisen juhla on yhtä painajaista.
Uusi musiikki vaatii heittäytymistä. Toisinaan mielikuvitukselliset soittotekniikat tai soittajan kannalta pitkäveteiset efektiryppäät vetävät mielen mustaksi.
Nykymusiikki synnyttää kyllä uusia kiehtovia sävelmaailmoja, mutta yksittäiselle soittajalle niiden luominen voi olla äärimmäisen hankalaa tai ainakin teknisesti hyvin epämukavaa. Tuskastuneita orkesterimuusikoita tapaa varmimmin nykymusiikkikonsertin jälkeen, vaikka lavalla harmia ei ammattimaisuuden nimissä tietenkään näytetä.
Uuden musiikin kuuntelu- ja soittokokemuksen välillä on ristiriita. Olkoon se hinta taidemuodon kehittymiselle.
Kerran orkesterimuusikko kuittasi kehuni uudesta teoksesta vertauksella: "Mutta onko se mitään Sibeliuksen vitosen rinnalla?"
Orkesterille kirjoitettu nykyklassinen tuppaa asettamaan kokonaisia soitinryhmiä efektialustaksi, jonka päälle säveltäjä voi rakennella mielensä mukaan. Soittaja voi vain haaveilla melodisista fraaseista, joiden kautta oma muusikkous saa happea.
Hyvä säveltäjä kirjoittaa soittimelle sopivaa satsia. On sanomattakin selvää, että aina niin ei tapahdu. Toiset ovat paremmin perillä eri soittimien ominaisuuksista kuin toiset.
Uuden musiikin kuuntelu- ja soittokokemuksen välillä on ristiriita. Olkoon se hinta taidemuodon kehittymiselle.
Muusikko saattaa väsyä, robotti ei
Musica Nova -festivaali avattiin perjantaina Helsingin kaupunginorkesterin konsertilla.
Kenraaliharjoituksessa orkesterissa syntyi kollektiivinen rakkaudentunne, joka välittyi yleisöön saakka. Islantilaisen Anna Thorvaldsdottirin sävellys taittui hetkeksi tonaaliseksi hymniksi. Muutoin ambientin luominen oli soittajan kannalta varsin yksioikoista puuhaa.
Ristiriitaa kärjistäen juuri hymnimäinen osuus sai HS:n konserttiarviossa tylyn tuomion. Se oli "naiivia, kultareunaista nostalgiaa".
Suomessa vierailevan Jay Schwartzin Delta tarjosi kuulijalle meditatiivisen kokemuksen. Staattinen äänimassa on kuin hidastettua musiikkia. Säveltäjä totesi tiedotustilaisuudessa, että muusikolle teoksen esittäminen voi olla kova paikka.
Toisinaan soittajilta vaaditaan häkellyttävää keskittymiskykyä. Niinikään avajaiskonsertissa esitetyssä Louis Andriessenin teoksessa kaksi lyömäsoittajaa nakuttaa kiihtyvää rytmiä koko teoksen ajan.
Se synnytti mielleyhtymän festivaalilla myöhemmin kuultavaan versioituun klassikkoon. Terry Rileyn In C saa uuden muodon Tyondai Braxtonin, Mouse on Marsin ja Sonic Robotsin yhteistyönä.
In C on minimalismin perusteoksia, jossa tasaisesti nakuttavan C-sävelen päälle luupataan lyhyitä melodianpätkiä.
Festivaalikonsertissa nakutushommiin on valjastettu äänitaiteilija Moritz Simon Geistin mekaanisia robotteja. Niillä on pettämätön rytmitaju ja väsymätön työmoraali.
Niin on tietysti muusikoillakin. Robotiikka tuskin hetkeen uhkaa heidän työpaikkojaan.