Oikeustieteen lisensiaatti Juha Joona tutki viisitoista vuotta Lapin maa- ja vesioikeuksia Ruotsin vallan alkuajoista aina 1900-luvulle saakka. Tutkimus herättää uusia kysymyksiä Lapin maanomistuksesta ja -oikeuksista niin kutsutun lapinrajan pohjoispuolella.
Joonan mukaan 1740-luvulla yksittäisen viranomaisen eli Tukholman kamarikollegion tulkinta Lapin maaoikeuksista on kyseenalainen.
– Ne perustelut mitä siinä käytetään, eivät tule suoraan Ruotsin laista. Se tekee tämän nykyisen tulkinnan ongelmalliseksi, Juha Joona sanoo.
Kollegion päätöksellä saamelaisten käyttämät veromaat Lapin rajan pohjoispuolella todettiin yksipuolisesti vuonna 1742 kruununmaiksi.
Historialliset oikeudet maahan ja vesiin
Perusta maaoikeuksille rakentuu ajatukselle, että alueita, joita verotettiin, pidettiin yksityisille kuuluvina alueina. Veromiehenoikeus on siis rinnastettu maanomistukseen.
Joonan mukaan saamelaisten maaoikeuksista Pohjois-Suomen alueella on todisteita jo 1500-luvun puolivälistä, jolloin käräjillä sakotettiin talonpoikia, jotka olivat kalastaneet lapinrajan pohjoispuolella ilman saamelaisten lupaa.
Joonan mukaan ei ole täysin selvää, minkälainen oli tämä veromiehenoikeus, joka saamelaisilla oli 1740-luvulle saakka. Oliko se omistusoikeuteen verrattavaa vai jokin muu käyttöoikeus maahan ja vesiin?
Suomessa asiaa ei ole oikeudessa punnittu, mutta Ruotsissa, jonka lakia Lapissa tuolloin noudatettiin, on.
– Ruotsin korkein oikeus on lähtenyt siitä, että vaikka se veromiehenoikeus ei ollut identtinen nykyisen omistusoikeuden kanssa, niin tämä oikeus kehittyi omistusoikeudeksi sen nykyisessä merkityksessä, Joona sanoo.
Lapinraja
Nykyisen Pohjois-Suomen aluetta halkoi lapinraja, jonka eteläpuolella asuivat suomalaiset talonpojat, pohjoisimmat Rovaniemellä ja Ounasjokivarressa ja Tornionjoki varressa Pellon korkeudella asti. Sen pohjoispuolella olivat Lapinkylät.
– Sieltä se meni vinosti koilliseen ja päättyi Venäjän rajaan. Ne oikeustapaukset, joissa tämä veromiehenoikeus tulee esille, ovat etupäässä tästä metsäsaamelaiselta alueelta, eli Kittilästä, Sodankylästä, Savukoskelta ja Sallasta.
Syynä Joonan mukaan oli se, että metsäsaamelaisten tapa käyttää aluetta oli samankaltaista kuin talonpojilla. Tunturisaamelaisten osalta se ei tule niin selvästi esille.
– Heidän elämä oli liikkuvampaa ja kesäksi mentiin jäämeren rantaan porojen kanssa, mutta siitä huolimatta tunturisaamelaisilla oli omat veromaansa. He käyttivät veromaitaan elinkeinojensa harjoittamiseen ja heillä oli yksinoikeus näiden alueiden käyttöön.
Joonan mukaan 1700-luvun kuluessa vanha lapinkylä- ja veromaajärjestelmä alkoi hajota. Etelämpänä metsälapissa se hajosi uudisasutuksen paineessa.
Tapahtuiko vääryys ja voiko sen korjata?
Juha Joona ei halua ottaa kantaa siihen, tapahtuiko 1740-luvulla vääryys ja pitäisikö se korjata nyt 2010-luvulla.
– Se on kyllä hyvä kysymys, mutta en ota siihen kantaa, koska se menee sille puolelle, joka kuuluu enemmän poliitikoille.
Vanhat oikeudenhaltijat ovat löydettävissä vanhoista veroluetteloista. Veroluettelot ovat käytännössä luettelo niistä henkilöistä, joille maaoikeudet kuuluivat 1600-1700-luvuilla.
– Se tulee selville oikeuden pöytäkirjoista. Kun on myönnetty lainhuutoja saamelaisten käytössä oleviin maihin, niin kyllä heitä silloin pidettiin omistajina. Tai veroluontoisen maan haltijana, josta kamarikollegiokin käytti nimitystä omistusoikeus.
Kenelle maat kuuluisivat nyt?
– Jos historia olisi mennyt toisin, omistus olisi voinut mennä kuten talonpojilla. Veronluvun mukaan olisi määrätty tietty määrä maata ja vesitiluksia niille henkilöille, jotka sillä hetkellä hallitsivat niitä alueita, Joona vastaa kysymykseen.
Ruotsissa on nostettu kanteita omistusoikeudesta. Sama olisi mahdollista myös Suomessa.
– Toivottavasti tästä tutkimuksesta on apua, jos tällaisia kanteita nostetaan, Juha Joona sanoo.
Juha Joonan väitöskirja ”Ikimuistoinen oikeus - tutkimus Lapin alkuperäisistä maa- ja vesioikeuksista” tarkastettiin Lapin yliopistossa tänään. Vastaväittäjänä toimi professori Jukka Kekkonen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Matti Niemi Itä-Suomen yliopistosta.