Nainen makaa mustalla nahkalavitsalla vatsallaan tatuointiliikkeessä Hämeenlinnan Sibeliuksenkadulla. Selän oikealle puolelle piirtyy surisevan koneen mustalla musteella valumajälkiä kasvokollaasista. Iholla erottuu käsi, pari suuta, nenää ja silmiä.
Kuva on tulossa peittämään mustia ruusuja, jotka kukkivat selkärangan päällä. Monivuotinen haave on toteutumassa: koko selän peittävä tatuointi rakentuu kuvaamaan Jenni Ahtiaisen sielunmaailmaa.
Tatuoinnit kivistivät ihan konkreettisesti myös nelisen vuotta sitten. Jenni näki tuolloin toistuvaa unta mustista tatuoinneista, muutaman sentin leveistä viivoista käsivarsien ympäri. Hän otti unien tatuoinnit Berliinissä maaliskuussa 2015. Unet loppuivat siihen.
– Siinä meni jotain pieleen. Kädet tulehtuivat ja turposivat, mutta oli se sen arvoista.
Suunnittelijan päätyönä ovat olleet kaulavaatteet ja asusteet. Kravatintappaja ei olisi edes kovin kaukaa haettu titteli. gTIE-brändistä melkein tuli suuri suomalainen muodin menestystarina maailmalla.
Mutta tarinamme olisi paljon tylsempi, jos niin olisi käynyt.
"Sen jälkeen en ole perseitä nuollut"
Helsinkiläisen Taivallahden ala-asteella 11-vuotias Jenni Ahtiainen kävi viidettä luokkaa musiikkiluokalla. Hän käveli itse sosiaalitoimistoon kysymään, minkä ikäinen pitää olla, että voi muuttaa äidin luota Helsingistä isälle Poriin. Sinne lapsuusmaisemiin kun olivat jääneet kaikki kaverit vanhempien eron jälkeen.
Jenni oli jo tuolloin sosiaalinen ja kaikkien kaveri – jopa siinä määrin, että vasta luokalle tullut tyttö äänestettiin Hymy-patsaan saajaksi.
Nuorella Jennillä oli kaksi uravaihtoehtoa: psykologi tai sisustussuunnittelija. Lukion jälkeen luovuus voitti ja nuori nainen suuntasi sisustajakurssille Teuvalle. Sen piti olla valmennuskurssi matkalla Taideteolliseen korkeakouluun. Punainen Alfa Romeo suhasi tiivistä tahtia Porin ja Teuvan väliä.
TAIKin pääsykokeissa Jenni halusi erottautua hakijoista ja sanoi sisustusarkkitehtiosaston hollantilaiselle johtajalle kohteliaisuuden: "Kuulin, että täällä on hollantilainen herrasmies paikalla."
Sen jälkeen tuli häpeä ja havahtumisen hetki.
– Päätin, että ikinä en rupea kehumaan ketään, ketä en tunne, ilman syytä. Se itsehäpeä oli niin kamala. Sen jälkeen en ole perseitä nuollut.
Ensimmäinen hakukerta tuotti pettymyksen, kun opiskelupaikkaa ei auennut. Ketutti. Jenni muutti Helsinkiin. Vasemman rinnan alle onkin tatuoitu teksti Pikkukaupungin tyttö. Tyttö voi lähteä Porista, mutta Pori ei tytöstä.
Ahtiainen meni töihin sisustusarkkitehtitoimistoon, ja sieltä toisen suunnittelijan assistentiksi. Mikko Kalliokosken myötä hän innostui rautarakenteista ja lähti opiskelemaan hitsaamista metallimuotoilukurssille Järvenpäähän. Kurssi innosti hitsarimuija Ahtiaista niin, että hän kävi sen kaksi kertaa.
Toinen hakukerta TAIKiin toi halutun opiskelupaikan, vaikka pitkä pääsykoeviikko laihdutti naista useita kiloja.
Elämä opiskelijana oli köyhää. Jopa opettaja mainitsi kerran hississä opiskelijoille, että te ette tule ikinä tienaamaan tällä alalla.
Samaan aikaan kuvataideopettaja Jan-Kenneth Weckman rohkaisi Ahtiaista luottamaan itseensä piirtäjänä. Niinpä Ahtiainen äityi tekemään grafiikkaa, innostui tietokoneista ja koodaamisesta, opetteli tekemään verkkosivuja ja animointia ja löysi itsensä tekemässä kirjankuvituksia WSOY:lle.
Päätös opintojen keskeyttämisestä hävetti sekin, monta vuotta, mutta ratkaisu tuntui oikealta.
Sitten tietokone alkoi sapettaa ja hän alkoi vastapainoksi ommella. Itselle, kavereille ja kaverien kavereille – ja niin syntyi kaulavaatemerkki ja asustefirma gTIE vuonna 2007.
Suomalaissuunnittelija niittää mainetta maailmalla
Tammikuu 2012. Jenni Ahtiaisen sähköpostissa on kutsu Yhdysvaltoihin Golden Globes -gaalaa edeltävään promootiotilaisuuteen. Siellä suunnittelijat saavat esitellä tuotteitaan toivossa, että ne päätyisivät punaiselle matolle astelevien elokuvatähtien ylle, salamavalojen räiskeeseen. Jenni jo melkein dissaa koko kutsun roskapostina. Sitten iskee paniikki: mistä repiä tarvittavat rahat ja tuotteet, kun mahdollisuus läpimurtoon on ovella?
Jennin läheinen tuki ja turva eli oma äiti sanoo, että ei hätää, minulla on luottokortteja. Rahoitus saadaan kuitenkin järjestymään, kun kulttuuriministeriö tulee apuun tukemaan matkaa rahallisesti. Los Angelesin reissulla MTV Music Awardsien tuotantoyhtiö kiinnostuu tuotteista ja kutsuu vastaavaan tilaisuuteen näihinkin julkkisjuhliin.
Siinä vaiheessa gTIE on yhtä kuin Jenni Ahtiainen. Ei työntekijöitä, ei yhtään rahaa, asuntokin oli jo myyty firman perustamiseksi. Jos aikoo ottaa nosteesta kaiken irti ja laajentua, on saatava rahoitusta.
Rahat saadaan piilorahoituskierroksella omilta asiakkailta ja yksityisiltä sijoittajilta. Fiban-yksityissijoittajayhdistyksen kautta löytyy sijoittajia, joiden usko Jenniin nostaa joukkorahoituspalvelu Invesdorissa kerätyn summan lähes 300 000 euroon. Vuosi on 2013. Näin lähdetään valloittamaan maailmaa.
Syntyy markkinointimateriaalia ja löytyy jälleenmyyjiä Japaniin, Ranskaan, Saksaan ja Italiaan. Media kirjoittaa maailmanvalloituksesta. Muusikkostarat Bono, Marilyn Manson ja Snoop Dogg käyttävät tuotteita. Parhaimmillaan gTIE työllistää kuusi ihmistä.
Sitten rahat loppuvat.
– Usko ei loppunut, mutta rahat kyllä. Ja kun rahat loppuivat, homma laski kuin lehmän häntä. Messuilla pitäisi käydä pitempään, ainakin kolme vuotta. Monet sisäänostajat testaavat brändiä, jaksaako se kantaa.
Käyt messuilla, myyt ja teet ja silti on epävarmaa, ostaako kukaan. gTIEsta alkaa tulla Jennille "huonosti käyttäytyvä lapsi, joka pitäisi laittaa koulukotiin". Pään seinään hakkaaminen syö motivaatiota, ja Jenni alkaa vihata koko hommaa.
Muotimaailman arvoista irti
Nainen istuu Pariisin muotimessuilla oman tuotemerkkinsä ständin liepeillä syömässä aamupalaansa, yhtä omenaa. Meno messuilla on armeijamaista: kun iso sisäänostaja suvaitsee tulla paikalle, porukka pomppaa pystyyn pokkuroimaan.
Los Angelesista saapunut mies odottaa saavansa aikaan vastaavanlaisia reaktioita myös pienen suomalaismerkin suunnittelijalta. Kun nainen vain jatkaa omenansa syömistä, mies kommentoi: "Tuon täytyy olla tosi hyvä omena."
Kauppoja ei syntynyt eikä Jenni Ahtiainen ole siitä edes pahoillaan.
– Teen juttuja hyvien ihmisten kanssa. Miksi tekisin mitään veemäisten ihmisten kanssa?
Myöhemmin helsinkiläisessä baarissa ystävä esittelee ystävilleen Jennin vaatesuunnittelijaksi. Ahtiaista alkaa hävettää. Hän ei arvosta omaa ammattiaan.
Porilaisessa baarissa puolestaan tuntematon nainen tulee onnittelemaan menestyksestä suunnittelijana maailmalla. Jenni vastaa sanomalla, että älä usko mitään mitä lehdissä sanotaan, en ole nukkunut moneen viikkoon kunnolla, ei tämä johda yhtään mihinkään.
Nyt, vuonna 2019, muotihippaloissa hilluminen on saanut jäädä. Paitsi Emma-gaala. Se on kuulemma kiva.
– Kissanristiäisissä oleminen ei vaan ole minun juttuni. Saatoin tulla muotimessuilta kotiin ja itkeä kolme päivää. En ikinä kotiutunut Helsinkiin. Aiiii auuh!!
Selkää ja kylkeä mustaksi piirtävä tatuointineula osuu johonkin kipeään kohtaan. Ehkä hän ei halunnutkaan menestyä? Onko tinkimättömyys torpannut suuren sukseen – vai onko oman vision noudattamisen taakse hyvä mennä piiloon, kun asiat eivät suju?
Ei mennä tähän nyt. Puhutaan tästä tarkemmin, kun pääsemme kohta Nahkaamon työpöydän ääreen.
Lapsi muutti moraalin
Jenni Ahtiaisen kaulaan on peilikirjoituksella tatuoitu sana rehellisyys. Se muistuttaa tärkeästä arvosta, joka liittyy Jennin pojan syntymään.
19-vuotiaana Jenniltä oli leikattu kasvain, ja lääkärin mukaan raskaaksi tuleminen saattoi olla vaikeaa. Ihme kuitenkin tapahtui, niin kuin ihmeillä on tapana – yllätyksenä ja suunnittelematta.
Ennen raskaustestin tekemistä lapsen isä kysyi, haluaako Jenni viettää hänen kanssaan loppuikänsä, jos on raskaana. Miten olla rehellinen hetkellä, jolloin pelkäät jääväsi uuden pienen elämänidun kanssa yksin etkä kuitenkaan halua luopua vauvasta?
– Valehtelin. Siitä jäi todella huono fiilis.
– Tiesin jo silloin, että hän ei ole se elämäni mies.
Urho-poika oli puolitoistavuotias, kun hänen vanhempansa erosivat. Kävi vielä niin, että vanha valhe tuli esiin.
– Myönsin hänelle valehdelleeni jo aiemmin, mikä tietysti loukkasi häntä järjettömästi. Päätin, etten ikinä enää valehtele kenellekään, vaan puhun omat tunteeni auki. Pitää löytyä ballseja olla rehellinen.
Nyt Urho on jo 11-vuotias. Vuoroviikkojärjestely Helsingin ja Hämeenlinnan välillä on vakiintunut osaksi arkea. Jenni kehuu ex-miestään yhdeksi älykkäimmistä ja kivoimmista ihmisistä, joita tietää.
– Lapsi toi elämään syvempiä merkityksiä oikealle ja väärälle. Kaikkea peilasi lapsen kautta. Se opetti paljon moraalista. Moni puhuu paljon siitä, millaisia muka ovat. Mutta oikeasti sen sijaan, että puhuu, pitäisi TEHDÄ.
Siksi rehellisyys.
Porin muija ja pitkätukka
Nainen tökkäsi miestä rintaan oululaisessa yökerhossa ja kysyi kukas sinä olet. Tanssilattian reunalla alkanut keskustelu jatkui ja jatkui ja jatkui. Se oli siinä, salama oli iskenyt.
Isän tytöksi itseään kutsuva Jenni sanoo toistavansa äitinsä elämänvalintoja. Äiti löysi uuden rakkauden, erosi Jennin isästä ja muutti Helsinkiin. Jenni oli jo eronnut avopuolisostaan, kun tapasi Iisakki Kiemungin Rockfutiksen SM-kisojen iltabileissä, rakastui ja muutti Hämeenlinnaan.
Porin muija tulisielu löysi vastaparinsa ja elämänsä rakkauden pitkätukka-kuntapoliitikosta. Vuoden päästä, 2017 Hämeenlinnassa, pari vietti lajissaan ensimmäiset Rockfutis-häät.
– Itsekäs minä olen. Siitä kärsin. Todella kunnianhimoinen ja määrätietoinen, vaativa presenssi. Sanon ääneen mitä ajattelen.
Parisuhde vain voimistui Iisakki Kiemungin oikeusprosessin myötä. Korvaustuomio Sunny Car Centerin konkurssipesälle roolista yhtiön hallituksessa tuntui Jennistä epäoikeudenmukaiselta ja väärältä.
– Epäoikeudenmukaisuutta en kestä, silloin tulee kapinavaihe päälle. Mitä enemmän pohjalla toinen oli, sitä vahvemmaksi itseni tunsin. Ajattelin, että nyt minun täytyy ottaa huolekseni tietyt asiat.
Niitä olivat esimerkiksi arjen pyörittäminen ja sen varmistaminen, että taloushuolet eivät saa miestä perumaan salikorttia. Jenni ei halunnut turhia kyselläkään, ettei asia olisi jatkuvasti palannut miehen ajatuksiin.
– Annoin toiselle tilaa analysoida ja pohtia.
Mutta ei tulinen oinas epäröi leimahtaa, jos siltä tuntuu. Eräänkin kerran Jenni nakkasi Iisakin pihalle, kun mies tuli kotiin työmatkalta eikä sitten antanut Jennin mielestä hänelle tarpeeksi huomiota. Tarina päätyi Demokraattiin Iisakin kolumniin, kuinka empatiakyvytön ihmissaatana päätyi pakkaseen autoon nukkumaan.
– Vaadin hirveästi huomiota häneltä ja muiltakin. Eikä kukaan muu saa yhtä nopeasti minua kiihtymään nollasta viiteensataan. Mutta aika pian hän pääsi kuitenkin takaisin sisälle.
Irti kuulolaitehäpeästä
Taiteilijasielu rokkimuija on aina pitänyt arvista, virheistä ja epätäydellisyydestä, myös ihmisissä. Silti Jennille on ollut kova paikka hyväksyä itsensä ja etenkin fyysinen olemuksensa. Vartalokompleksin syntyyn riitti äidin väärään aikaan vahingossa tokaisema "olet lihonut". Äiti on silti Jennin paras ystävä, on aina ollut.
Vaikka ulkopuolelta katsoen on selvää, että Jenni on kaunis, rohkea, luova, vahva ja itsenäinen, tämän todellinen hyväksyminen, sydänjuuria myöten sisäistäminen, ei silti ole hänellekään itsestäänselvyys.
Tuorein itsehyväksynnän koetus tuli todetun kuulon aleneman myötä. Kuulolaite otti aluksi päähän ja ärsytti ulkonäköbisneksessä uraa luonutta naista. Sitten tuli sisu, ja järki.
– Käyttäväthän ihmiset silmälasejakin, ei niitäkään tarvitse hävetä. Päätin, etten ala kasvattaa tukkaa korvien päälle.
Sen sijaan Jenni korosti kuulolaitetta korulla ja kertoi siitä Facebookissa. Asenne tarttui ja näkyi postauksen kommenteissa. Moni muukin tajusi, ettei laitetta tarvitse hävetä.
– Aiemmin tuli olo, että pidetään tyhmänä, kun ei kuule, ja joutuu kyselemään mitä? Nyt minut huomataan paremmin. Luulen, että se johtuu siitä, että itsevarmuuteni kasvoi, kun kuulin paremmin.
Eikö näin vahva ja suora nainen kuuluisi politiikkaan?
– Olen ajatellut sitä, mutta kärsivällisyyteni ei riitä siihen. Siellä tehdään niin paljon kompromisseja! Saan kiksejä siitä, että saan ihmisten silmiä auki, vaikka se olisi valtavirtaa vastaan. Minä voin tuoda asioita esiin ja saada ihmiset puhumaan, ja ehkä joku vie niitä sitten eteenpäin.
Nahkaamo taas uusi vaihe
Hämeenlinnan Kantolassa on iso, punatiilinen teollisuusrakennus, jonka rappukäytävässä haisee jokin vaikeasti tunnistettava sekoitus hikeä, metallia, liuottimia ja ehkä puupölyä. Maalitahroja betonilla, kylmää kaikua. Hienosti sanottuna rouheaa, mutta ainakin teeskentelemätöntä, ja käytännöllistä. Oikeastaan aika rock.
Toisen kerroksen perällä on Nahkaamon paja. Nahkaamo on reilun vuoden vanha yritys, jonka ajatuksena on myydä nahkavuotia ja omien suunnittelijoiden malleja asusteista apuvälineisiin.
Ikkunoista näkyy suoraan Kantolan kuulun konserttipuiston kumpareelle. Tilassa on ompelukoneita, työstökoneita, iso työpöytä, hyllytolkulla nahkarullia ja lokerokaupalla niittejä, lukkoja, solkia, lenkkejä ja neppareita. Sivuhuoneessa astutaan 2000-luvulle: siellä komeilee tietokoneohjattava laserleikkuri, jolla nahkaan voi siirtää kuvia, tekstejä tai kuvioita.
Täällä on Ahtiaisen luovuuden uusi koti. Jennin Deafmetal-kuulokorut syntyvät täällä. Auttavina käsipareina työskentelee erityistä tukea tarvitsevia ihmisiä.
Juuri nyt pöydän äärellä syntyy käytännön tarpeeseen mustaa, nahkaista kannatinta: pitkät villasäärystimet pitäisi saada pysymään ylhäällä.
Ahtiainen on löytämässä tasapainon käsillä tekemisen ja muotimaailman pinnallisuuden välillä. Hän suunnittelee yhtenä suunnittelijana ja osakkaana Nahkaamolle mallistoja, ja tekee täällä myös omia gTIE-töitään.
– Täällä meidän on tarkoitus työllistää kehitysvammaisia ja järjestää erilaisia kursseja ja pajoja. Tämä on minulle ihmisläheisempi tapa tehdä tätä työtä.
Miten tässä näin kävi? gTIEnhan piti valloittaa maailma – ja nyt Jenni Ahtiainen, suuri suunnittelija, istuu pienessä pajassa pikkukaupungin laitamilla hakkaamassa vasaralla niittiä.
Ehkä hän ei halunnutkaan, siis TODELLA halunnutkaan menestyä? Tuliko pelko?
– Kyllä, kyllä. Olen aina ollut itse itseni pahin este menestyä. En ole uskaltanut. Näyttämisen halu oli kova. Mutta muotimaailma oli väärä laatikko minulle.
Maailmanvalloitus on kuitenkin jotain ihan muuta kuin mistä lehdissä kirjoitetaan.
– Ehkä sitä pelkää, että jos menee täysillä vain yhtä asiaa, niin sitten sitä on lopullisesti vain siinä. Ja kun pääsee johonkin tavoitteeseen, niin sitten se onkin tylsää. Olen saavuttanut jo kuitenkin enemmän kuin koskaan kuvittelin.
Pitäkää tunkkinne. Minulla on vain tämä yksi elämä. Jenni irtisanoi silloiset kolme työntekijäänsä vuonna 2016 ja jäi määrittelemättömälle tauolle maailmanvalloituksesta. Edelleenkin jälleenmyyjät silti myyvät gTIE-tuotteita ulkomailla. Tätä hän nyt haluaa, täällä on kaikki. Paitsi hitsauspillit.
Puoliso kuvaa Jenniä sanoilla hyväsydäminen, auttavainen, empaattinen, herkkä. Mutta ensimmäiseksi ja yhdellä sanalla? Vastaus on rohkea. Rohkeaa on myös jättää kesken ja lopettaa, vaikka paineet ja media ja näyttämisen halu ja sijoittajat ja työntekijät.
– Kun olen niin itsekäs, ollut pienestä asti, niin koetan paikata sitä ottamalla muita tietoisesti huomioon. Eikö ole parempi olla itsekäs, joka edes yrittää olla epäitsekäs?
Kesken, aina kesken
Nuoruuden viuluopinnot, ammattiin opiskelu, ensimmäinen avoliitto, laulajahaaveita hellinyt popjazz-leiri – nekin kaikki jäivät kesken.
Positiivisuus, impulsiivisuus ja ideat sen sijaan eivät ole loppuneet. Nainen innostuu uudesta hetkessä ja ratkaisu pitää löytyä aika nopeasti. Muuten projektit jäävät, kesken.
– Jo muutama vuosi sitten hyväksyin, että olen tällainen ympärilleni räkijä. Oli työt mitä vaan, niin ne menevät maaliin jos ovat mennäkseen.
Sisustusarkkitehtikoulun pudokas on tehnyt sisustuksia asuntomessuille ja Porin Yhteisökeskukseen. Kuulovamma kääntyi voitokkaaksi korumallistoksi, joka palkittiin Suomen Kädentaitomessuilla Vuoden uutuustuotteena.
Moni vastoinkäyminen jäsentyy jonkin uuden aluksi tai kääntyy voitoksi, kun on rehellinen itselleen ja tekemiselleen.
Selkätatuointi on vielä kesken. Niin kuin on nainenkin, johon kuvaa palanen kerrallaan leimataan. Hän ei vielä ole ihan varma siitäkään, mitä selkään lopulta piirtyy.
– Olen koettanut muokata itseäni perhostoukka-ajattelulla omaan elämänkaareen soveltaen. Milloinkahan sitä olisi valmis kuningatar?