Tunnettuja huorataloja oli ryssän aikana ainakin Mikonkadulla ja Vilhonkadulla. Kesälesket hakivat usein huoria, ne otti Espaltakin katutyttöjä. Hienoimmat herrat halusivat huoran sisältä ja oikein hienot yksityisasunnossa asuvan. Niitä oli Töölössä ja Kruununhaassa.
Teksti on peräisin 1900-luvun puolivälissä Helsingissä asuneen laitapuolen kulkijan Johan Knut Harjun tekemästä haastattelusta Suomen Kirjallisuuden seuran kokoelmissa. Vielä reilu sata vuotta sitten seksin ostaminen ja myyminen oli Suomen suurimmissa kaupungeissa avointa ja tietyissä rajoissa hyväksyttyä toimintaa.
Harmaata huivia toivottiin, jotta prostituoidut tunnistaisi ja erottaisi kunniallisista naisista. Katja Tikka
Kyse oli keisarilliseen ohjeistukseen perustuvasta niin sanotusta ohjesääntöisestä prostituutiosta, joka tuli voimaan vuonna 1875.
– Kansainväliset mallit haettiin Pariisin isoista bordelleista. Näkökulma oli kansanterveydellinen, sillä rikoslaki ei sallinut paritusta. Ajatus oli hyvin tekopyhä ja ristiriitainen, sanovat prostituution historiaa tutkineet historioitsijat ja siitä viime syksynä kirjan julkaisseet Katja Tikka ja Iisa Aaltonen.
Käytännössä prostituutio oli hyvin tiukasti valvottua. Prostituoidut joutuivat käymään pakollisissa tarkastuksissa sukupuolitautien varalta, ja poliisilla oli laaja valta pidättää heitä. Helsingissä sukupuolitauteja mahdollisesti levittäviä henkilöitä valvoi poliisilaitoksen yhteydessä toiminut terveystoimisto.
Kahden kerroksen väkeä
1800-luvun puolella prostituutio keskittyi Helsingissä bordelleihin. Niiden valvonta oli helpompaa, kun viranomaiset tiesivät, mitä niissä tapahtui. Bordelleihin saapui töihin kurtisaaneja Ruotsista.
– Tukholmasta muutti korkeamman luokan prostituoituja 1850-luvun tienoilla. He osasivat ruotsia ja pystyivät palvelemaan esimerkiksi venäläisiä upseereja. Helsinki oli sotilaskaupunki silloin, kertoo Katja Tikka.
Toisaalta Helsingin kaduilla saattoi päivystää tavallinen, pienipalkkainen työläisnainen. Näiden lisäksi oli laivatyttöjä, jotka palvelivat merimiehiä. Sotilaille ja merimiehille seksiä myyneitä naisia pidettiin prostituoitujen alimpana kastina.
– Karkea jako oli, että bordellissa työskentelevä on vähän siistimpi. Laivatyttöjä olivat yleensä nämä katuprostituoidut. Kun kadulla etsittiin asiakkaita, piti löytää suorituspaikka. Usein se oli laiva, Tikka toteaa.
Katuprostituoidut olivat usein maaseudun työläisperheiden tyttäriä, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin töiden perässä. Monet heistä olivat palvelijattaria, ompelijoita tai tehdastyöläisiä. Kadulle lähteminen riippui elämäntilanteesta ja oli joskus pakollinen valinta.
– Aina ei löytynyt heti töitä. Katunaisen tyypillinen asiakas saattoi olla joku Pitkänsillan pohjoispuolella asuva työmies, joka kävi ajoittain prostituoidun luona, sanoo Iisa Aaltonen.
– Usein se oli tilapäistä ja harvemmin ainoa ammatti kuolemaan saakka, Katja Tikka lisää.
Ohjesääntö kielsi prostituution harjoittamisen kuukautisten aikana. Prostituoitujen liikkumista ja oleilua yleisillä paikoilla pyrittiin myös rajoittamaan. Tikan mukaan ohjesääntö myös suositteli, että prostituutiota harjoittavat naiset pukeutuisivat harmaaseen huiviin.
– Harmaata huivia toivottiin, jotta prostituoidut tunnistaisi ja erottaisi kunniallisista, muista kadulla liikkuvista naisista. Huivi myös suojeli prostituoituja, jotta heidän oli helppo harjoittaa ammattiaan.
Joka toisella leipurilla kuppa
Helsingissä prostituoitujen palveluja käyttivät eniten miehet, joilla ei ollut mahdollisuuksia perheen perustamiseen. Näitä olivat sotilaat, merimiehet ja esimerkiksi leipurit, joilla oli epäsäännöllinen työrytmi. Vuonna 1905 kerrottiin, että “siitinelinten taudit” olivat yötyötä tehneiden leipurien keskuudessa erittäin yleisiä ja lähes joka toisella leipurilla oli kuppa.
Asiakas otti prostituoituun yhteyttä salassa. Bordelleihin pystyi livahtamaan huomaamatta mainettaan menettämättä. Kadulla nainen ei saanut herättää liikaa huomiota, joten häneen otettiin kontaktia vain iltaisin tai öisin.
Aineistoa on systemaattisesti tuhottu tilanpuutteen vuoksi 2000-luvun taitteessa. Katja Tikka
Prostituoitujen luona kävi myös naimisissa olevia miehiä. Petetyt vaimot kuitenkin yleensä puolustivat miehiään.
– On kirjattukin kohtaamisia, joissa vaimo on puolustanut prostituoidun luona käynyttä miestä ja ollut prostituoitua vastaan. Näitä tuli vastaan tutkintapöytäkirjoissa, kertoo Katja Tikka.
Punaisten lyhtyjen Helsinki -teos kuvaa erästä tilannetta seuraavasti:
Kauppias Wasenius oli riitautunut yksityisasunnossa erään prostituoidun kanssa siten, että tämä oli heittänyt kauppiasta juomalasilla korvaan. Kotona vielä vertavaluva kauppias kohtasi puolisonsa, joka lähti välittömästi sättimään haavan aiheuttanutta naista.
Kiinni jääneet ilmoittautuivat poliisille kerran viikossa
Nais- ja siveellisyysjärjestöt alkoivat puuttua prostituution harjoittamiseen 1880-luvulla. Bordellien kohdalla alettiin puhua parituksesta, “valkoisesta orjakaupasta”. Niihin tehtiin ratsioita, mutta toimet olivat melko tehottomia.
– Naisjärjestöillä oli ajatus, että prostituoitu oli kaksinaismoraalin ja sellaisen ajatusrakennelman uhri, jossa miehelle sallittiin vapaampi käytös kuin naiselle ja siksi mies harjoitti seksuaalisuuttaan prostituoitujen kanssa. Samaan aikaan naisiin suhtauduttiin synnintekijöinä, sanoo Iisa Aaltonen.
Vuosisadan lopulla säädettiin uusi rikoslaki, joka puuttui paritukseen ja myös kaduilla tapahtuvaan seksin myymiseen entistä tiukemmin. Asenteet kovenivat, ja ohjesääntöinen prostituutio kiellettiin vuonna 1907. Iisa Aaltosen ja Katja Tikan mukaan se ei kuitenkaan muuttanut mitään.
Naisten asema heikkeni entisestään.
– Puhutaan maailman vanhimmasta ammatista, mutta yläluokkaista kurtisaania ja ihmiskaupan uhria ei voi ihan suoraan rinnastaa. Kyseessä ei ollut yksi ammatti, Aaltonen huomauttaa.
Seksin ostajia ei käytännössä tuomittu. Naiset puolestaan pidätettiin ja tuomittiin irtolaisuuden perusteella. Ensikertalainen sai varoituksen, mutta osa prostituoiduista joutui kymmeniä kertoja poliisin kuulusteluun. Heidän oli ilmoittauduttava poliisiasemalla kerran viikossa.
Syyllisiksi todetut toimitettiin työlaitokseen tai sukupuolitautisairaalaan.
Siveyspoliisit päätyivät ostamaan seksiä
Asiat käsiteltiin poliisin siveysosastolla, joka perustettiin 1900-luvun taitteessa. Siveyspoliiseiksi palkattiin luotettaviksi tiedettyjä kansalaisia. Heidän tehtävänään oli etsiä “henkilöitä, joilla oli taipumusta paheellisuuteen” ja partioida siveettöminä pidetyillä alueilla.
Toisinaan siveyspoliisit päätyivät itsekin ostamaan seksiä. Myös poliisien ja prostituutiosta epäiltyjen naisten välisiä avioliittoja esiintyi.
– Kaikki ei varmasti ole tullut päivänvaloon. Helsingissä prostituoituja koskevaa aineistoa on systemaattisesti tuhottu poliisin tilanpuutteen vuoksi 2000-luvun taitteessa ennen kuin digitointi yleistyi. Jäljellä on vain pieni otanta, sanoo arkistoja tutkinut Katja Tikka.
Valitettavasti on mahdotonta arvioida, montako hyllymetriä sitä on hävitetty. Päivi Tonteri
Helsingin poliisilaitokselta kerrotaan, että pysyvään säilytykseen määrättyjä arkistoaineistoja ei ole tuhottu. Muita kylläkin.
– Asiakirjat, joita arkistolaitos ei ole määrännyt pysyvästi säilytettäviksi, tulee lain mukaan hävittää niille määrättyjen säilytysaikojen päätyttyä, kertoo tietopalveluesimies Päivi Tonteri Helsingin poliisilaitokselta.
Tonteri ei osaa sanoa, kuinka suuri osa 1850-1950-lukujen välistä aikaa koskevasta materiaalista on tuhottu.
– Valitettavasti on mahdotonta arvioida, montako hyllymetriä sitä on hävitetty. Säilytettävät aineistot on lähtökohtaisesti siirretty Kansallisarkistoon, Tonteri toteaa.
Naiset häiriköivät sairaalassa
Ehkäisy alkoi yleistyä 1900-luvun puolella, mutta se vei rahaa. Lisäksi ehkäisyvälineiden kanniskelu oli leimaavaa, sillä naista pidettiin automaattisesti prostituoituna. Ehkäisystä huolehtiminen ei usein ollut mahdollista myöskään asiakkaiden asenteen vuoksi. Laitapuolen kulkija J.K. Harju kirjoitti vuonna 1936 näin:
Tyttö avasi käsilaukkunsa. Siellä oli tusinan verran Venus-kortonkeja.
– En koskaan anna ilman vieraille.
– Etkö mullekaan, kysyin.
Olen aina tuntenut vastenmielisyyttä varmuusesineitä kohtaan. Tyttö epäröi, hymyili ja laukaisi helpotukseni.
– Juu, sä saat. Huomasin naamastasi, että et pidä näistä.
Sukupuolitautien hoidot olivat raskaita. Potilaille annettiin elohopeajohdannaisia pistoksina, pillereinä ja salvoina. Naiset joutuivat kulkemaan sisätiloissa kuumissa villavaatteissa, koska hikoilun katsottiin olevan osa hoitoa.
Sairaaloissa ei sallittu alkoholia, tupakointia eikä meikkausta. Etenkin sairaalavaatteet ja meikkauskielto ärsyttivät naisia. Laitosten tiukka valvonta ja säännöllinen elämänrytmi kävivät naisten hermoille, ja sairaaloissa oli usein konflikteja ja järjestyshäiriöitä.
Raskauksien määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Naiset joutuivat teettämään laittomia abortteja, joiden tekijät olivat taitamattomia ja jälkihoito puutteellista. He saivat myös lapsia, mutta hedelmättömyyttä aiheuttavien sukupuolitautien vuoksi muita naisia harvemmin.
Prostituutiosta väitelleen Antti Häkkisen mukaan vuosina 1908-1930 avioituneista prostituoiduista vain joka kymmenes sai lapsia.
Laivatytöt hakivat seikkailua
Siveyspoliisi muuttui 1930-luvulla Helsingin huoltopoliisiksi, kun sen tehtävät muuttuivat koko ajan kohti sosiaalityötä. Toisen maailmansodan jälkeen katuprostituutio väheni Helsingissä selvästi, kun tasa-arvo lisääntyi ja elintaso parani. Prostituoidut siirtyivät kasvaville satama-alueille, ja viranomaisten kiinnostus kohdistui laivatyttöihin.
Nuoret laivatytöt nousivat ilmiöksi etenkin 1960-1970-luvuilla, ja heitä oli vielä pitkään sen jälkeen. Historioitsijat Katja Tikka ja Iisa Aaltonen sanovat, että monet laivatytöistä eivät ajatelleet olevansa prostituoituja. Entinen merimies Risto Pöyhönen kertoi viime kesänä Ylelle seikkailuistaan satamien naisten kanssa.
– Raja seksin myymisen ja seuran hakemisen välillä on ollut häilyvä. Laivoissa on voinut olla nuoria, kiinnostavia miehiä, joiden perässä sinne on menty. Varmasti siinä on ollut jännityksen ja seikkailun halua, Aaltonen toteaa.
Laivatytöt myös liikkuivat tuohon aikaan laivojen mukana Suomen satamissa.
– On kansanperinteen muisteluita, joiden mukaan on lähdetty Pohjanmaalta ja tultu Helsinkiin tai Kotkaan, ja mukana ollut koko ajan ryhmä tyttöjä, sanoo Katja Tikka.
Yhteiskunta muuttui
Helsingin huoltopoliisi lakkautettiin vasta 1980-luvulla, kun Pasilan poliisitalo valmistui.
Prostituution määritelmä on ollut 1800-luvulta saakka sama, maksullinen seksipalvelu, mutta yhteiskunta ympärillä on muuttunut. Iisa Aaltonen huomauttaa, että yksi suuri muutos on tapahtunut prostituoitujen asemassa. Vanhoissa viranomaislähteissä, aikalaiskeskusteluissa ja sanomalehdissä ei prostituoitujen ääni kuulu.
– Nyt Pro-tukipiste ajaa seksityöläisten etuja ja he ovat tänä päivänä keskustelun aktiivinen osapuoli.
Seksin osto ja myynti on Suomessa laillista, kunhan siihen ei liity paritusta tai ihmiskauppaa. Katja Tikka sanoo, että nykyään seksinmyyjät ovat Suomessa usein ulkomaalaisia.
– En halua leimata, mutta tätä voi ajatella elintasokysymyksenä. Huonon elintason maista muuttavilla kynnys on ehkä matalampi kuin suomalaisilla, jotka pääsevät 7-vuotiaana kouluun ja joiden mahdollisuudet ovat paljon laajemmat.
Jutussa on käytetty lähteenä Iisa Aaltosen, Katja Tikan ja Elina Maaniityn teosta Punaisten lyhtyjen Helsinki. Kirja julkaistiin syksyllä 2018. Aaltonen ja Tikka luennoivat aiemmin tällä viikolla prostituution historiasta merikeskus Vellamossa Kotkassa.