Kallion kirkko on baritoni Aarne Pelkoselle, 32, tuttu paikka. Kotikirkko.
Täällä on tullut monet kerrat laulettua. Koti sijaitsee muutaman sadan metrin päässä.
Nuorempana Pelkonen olisi saattanut astella kirkkoon hiljentymään tai seuraamaan jumalanpalvelusta. Tai kuuntelemaan saarnaa.
Enää hän ei tee niin. Raumalla vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen saaneella baritonilla on nyt etäisempi suhde uskontoon.
– En ole niin sanotusti uskonnollinen, mutta kuulun kirkkoon ja arvostan sen tekemää työtä. Koko paketti muuttui peruuttamattomasti, kun lähdin pois herätysliikkeestä, Pelkonen myöntää.
Kehollista ilmaisua pidetään herätysliikkeessä syntinä
2010-luvun alkupuolella Pelkosen suhde uskonasioihin alkoi muuttua. Luottamus herätysliikkeeseen oli saanut kolauksia.
Lappeenrannan laulukilpailun voitto 2013 loi uskoa tulevaisuuteen ammattilaulajana, mutta pelkästään kisaan osallistuminen vaati uskallusta.
– Itselleni oli melko selvää, että halusin osallistua, mutta yhteisön keskellä prosessi ei ollut yksinkertainen.
Työnantajat kiinnostuivat menestyksen myötä Pelkosen hunajaisesta baritonista.
Ristiriita voimistui. Kun jo laulukilpailuun osallistuminen synnytti kitkaa yhteisössä, siinä on käytännössä mahdotonta olla mukana, jos laulaa oopperaa. Tanssi ja teatteri? Sama juttu. Kehollinen ilmaisu kaikkine muotoineen on kiellettyä.
– Voi sanoa, että sellaista pidetään syntinä. Pelätään, kun ihmiset ovat lähellä toisiaan. Pelätään liikkeen ja ilmaisukielen seksuaalista puolta. Toisaalta vierastetaan esimerkiksi oopperoissa kerrottuja tarinoita, Pelkonen toteaa.
Hän arvelee, että suhtautuminen on lähtöisin pietismin perinteestä.
– Ylipäänsä kulttuuri on koettu uhkana: jos harrastaa kulttuuria, mieli lähtee pois Jumalan palvelemisesta.
.
Pelkonen koki, että kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Herätysliike vai ooppera? Se oli yksi vaikeista.
Pelkosen elämänkatsomus muutti suuntaa. Päätös jättää lestadiolaisuus syntyi pitkän pohdinnan tuloksena 2014.
– Kiinnostus oopperaa kohtaan syveni. Se ei silti ollut ainoa syy lähteä liikkeestä, hän sanoo.
Nyt baritoni tarkastelee lestadiolaisuutta ulkopuolelta, mutta pitää siihen liittyviä ilmiöitä yhä mielenkiintoisina. Erityisesti häntä kiehtovat vuosikymmenten ja -satojen aikana syntyneet sanattomat sopimukset.
– Näin on ollut tapana elää, Pelkonen siteeraa moniin traditioihin kytkeytyvää ajatusta.
Kukaan ei käske eroamaan liikkeestä, vaikka tapoja rikkoisikin.
– Viesti on ennemminkin, että tuo harrastus tai tuo tapa pitää jättää pois.
Haave ryhtyä papiksi käy toteen oopperassa
Saaristoseurakuntaan vastikään saapuneen papin puhe vakuuttaa kylän asukkaat. Pelkonen levittää kätensä saarnastuolissa. Ehtoollinen lujittaa papin suhdetta uuteen yhteisöön entisestään.
Orkesteri hiljentyy olemattomiin, kun näyttämöllä oopperakuoro alkaa veisata virttä.
Jossain kohtaa nuoruutta Pelkosella kävi mielessä ryhtyä papiksi, mutta Bach ja Beethoven veivät mennessään. Hän päätyi Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan kanttoriksi.
Nyt Pelkonen debytoi Suomen Kansallisoopperassa Jaakko Kuusiston säveltämän Jää-oopperan pääroolissa. Ulla-Lena Lundbergin samannimiseen menestysromaaniin pohjautuva tarina liippaa baritonia läheltä.
Tavallaan sen myötä toteutuu Pelkosen haave päästä papiksi. Niin baritoni leikillään ajattelee, vaikka hän suhtautuukin ammattimaisesti tehtäväänsä: rooli mikä rooli, kysymys on työstä oopperalaulajana.
– Mutta onhan tuo kiva juttu, hän myöntää.
– Jään suhteen kaikki on loksahtanut kohdalleen. Olen tosi onnellinen, että pääsen debyytissäni esittämään isoa suomalaista kantaesitystä, jonka aihe on lähellä omaa taustaani. Enempää en voisi toivoa.
Jäässä Petterin ja Monan asuttamassa pappilassa uhkutaan elämää, iloa ja välittämistä. Kesällä rakennetaan siltaa ja tulevaisuutta. Maassa on sotien jälkeen rauha.
Pelkonen suhtautui nuorempana vakavasti paikkaansa herätysliikkeessä. Seuroissa hän kuunteli saarnat tarkkaan ja lauloi mukana, minkä pystyi. Siitä syntynyttä tunnetta hän kuvaa veisuukokemukseksi.
– Kirkkotilaisuuksissa saattoi olla tuhat ihmistä laulamassa. Urut soivat. Siitä syntyi yhteinen kokemus. Se teki vaikutuksen.
Pelkonen säesti uruilla seuroissa jo varhaisteininä. Laulutunnit hän aloitti 17-vuotiaana. Samoihin aikoihin pöydällä saattoi olla auki Raamattu ja Augsburgin tunnustukset. Kavereiden pöydillä ei vastaavia kirjoja näkynyt.
– Yritin löytää vastauksia kysymyksiin, kuten miksi ehtoollista vietetään, tai mikä on kasteen merkitys. Jossain vaiheessa kävi mielessä, että olisi kiva opiskella teologiaa, mutta olin jo Sibelius-Akatemiassa.
Ilma puhdistui, kun Pelkonen jätti herätysliikkeen
Pelkonen teki ensimmäiset oopperaroolinsa Saksassa. Hän sai kiinnityksen Oldenburgin oopperaan vuosiksi 2015–2017. Hän esiintyi oopperalavalla ensimmäistä kertaa vasta lähdettyään herätysliikkeestä.
Käytännössä liikkeen jättäminen tarkoitti sitä, että perheelle piti ilmoittaa asiasta.
– Ei ole mitään virallista eroprosessia, että rasti ruutuun. Kun olet tehnyt päätöksen, niin et vain enää käy tapaamisissa.
Päätöstä seurasi helpotus.
– Kun asian teki selväksi läheisten kanssa, ilma puhdistui ja sitä pystyi aloittamaan uusia asioita elämässä. Sen jälkeen oli vapautunut olo.
Jäljelle on jäänyt liuta perusarvoja. Kotona painotettiin rehellisyyden ja tunnollisuuden merkitystä, ja niistä baritoni pitää edelleen kiinni. Yhtä lailla herätyspiireissä arvostetaan työntekoa.
– Toimintaan kuuluu paljon talkootöitä, sillä töistä seuraa siunaus. Itse olen säestänyt tilaisuuksia, työskennellyt esilaulajana, johtanut kuoroa ja ottanut valokuvia, Pelkonen kertoo.
Ajoista herätysliikkeessä on jäänyt jäljelle myös kaipuu yhteisöllisyydestä. Pelkonen huomaa toisinaan tarvitsevansa ihmisiä ympärille.
– Kun tuollaisesta yhteisöstä lähtee pois, tilalle voi muodostua tyhjiö. Joku on sanonut, että kerran lestadiolainen, aina lestadiolainen. Kyllä se jollain tavalla kulkee osana minua, koska kasvatus on niin vahva.
Yhteisö muodostuu muun muassa oopperaproduktioissa. Työryhmä on iso, harjoitusaikataulu tiukka ja esityksiä paljon. Toisaalta Pelkonen pyrkii pitämään työn ja vapaa-ajan erillään toisistaan. Kaveripiiri koostuu pääosin muista kuin muusikoista.
Kilpailumenestys tuntuu töitä tehdessä etäiseltä kuriositeetilta
Oopperan alussa Petter Kummelia esittävä Pelkonen on astua ohi laiturista.
– Meri halusi minut takaisin, mutta tässä minä nyt olen, hän laulaa.
Ääni on valloittava. Lappeenrannan kilpailun lisäksi Pelkonen on voittanut kansainvälisen Sibelius-laulukilpailun 2015. Harjoituksissa baritoni vaikuttaa itsevarmalta, mutta pinnan alla kuohuu. Päärooli Kansallisoopperassa on pitkän työn tulos, ja ensivaikutelman voi antaa vain kerran.
Yhtäkkiä kilpailumenestys tuntuu etäiseltä kuriositeetilta.
– Tämäpä se on laulajan päänsisäinen juttu, että aina on käytävä sitä Jaakobin painia, että riitänkö minä, soiko ääneni, onko tämä tarpeeksi, Pelkonen kuvailee.
Samalla ooppera on yhä fyysisempää. Laulutaitojen lisäksi on osattava näytellä. Yksi syy siihen on se, että monet esitykset lähetetään televisiossa, verkossa ja elokuvateattereissa. Jääkin nähdään suorana lähetyksenä verkossa ja Yle Teemalla 5. maaliskuuta kello 19.
Lava ei ole enää kaukana katseilta.
– Ehkä se on se haaste tässä, että uskaltaa vain olla oma itsensä. Olkoon kyseessä debyytti tai kymmenes kerta, rooli pitää tehdä niillä, mitä on. Hankaluuksia on luvassa, jos yrittää todistella jotakin.
Pelkosen toiveena on uran urkeneminen oopperalaulajana. Hänen unelmaroolejaan ovat Onegin (Tshaikovskin Jevgeni Onegin) ja Wolfram (Wagnerin Tannhäuser).
– Ehkä sitten, kun tekee kovasti töitä, niin haaveet saattavat toteutua, Pelkonen sanoo ja saa taas huomata herätysliikkeessä painotettujen perusarvojen säilyneen ennallaan.
Mitä sinä pelastaisit itsesi sijaan?
Lundbergin romaanin Pelkonen luki ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Yksinkertaisen saaristolaiselämän kuvaus teki vaikutuksen.
– Pappi yhdistää eri puolilla saarta asuvat keskenään, vaikka kitkaa on ollut vuosisatoja. Siinä mielessä teemana on toisten hyväksyminen, Pelkonen analysoi.
Suurta draamaa on luvassa tarinan lopussa. Elämä jatkuu surun keskellä. Pelkonen on miettinyt, miksi Petter kuolee.
– Mikä se syy on? Tavallaan huolettomuus johti hukkumiseen. Toisaalta hän on tosi tunnollinen tyyppi – nostaa viimeisillä voimillaan salkun jään pinnalle. Hän pelastaa yhteisölle tärkeät asiat sen sijaan, että pelastaisi itsensä.
Tarina kiteytyy pohdiskelevan baritonin päässä yhteen kysymykseen.
– Mikä on sinun salkkusi?
Pelkonen katsoo tyhjyyteen ja hymähtää.