On se tuo raha kummallista, vaikka se on pelkkä vaihdon väline. Ennen sitä lyötiin metalliin ja suurimmat plooturahat Ruotsissa painoivat 19 kiloa. Juuri metallirahan suuren painon takia alettiin Euroopassa siirtyä paperirahaan 1600-luvulla. Silti rahan arvo määriteltiin yhä jalometalleissa. Kultakannasta alettiin luopua suuren pörssiromahduksen jälkeen 30-luvulla ja maailman valuutat sidottiin tiettyyn dollarin arvoon kullassa. Tämän järjestelmän kaaduttua 1970-luvulla, alkoi tie kohti euroa. Suuria kansainvälisiä valuuttoja pyritään tänä päivänä hallitsemaan keskuspankkien avulla. Suurin osa maailman rahasta on nyt vain lukuja pankkien kirjanpidossa. Silti jokaisena arkiaamuna on väkeä jonoksi asti ainoan Kemijärvellä arkipäivinä rahaa tiskiltä antavan pankin portailla. Suurin osa näistä jonottajista on ikäihmisiä.
Näistä erilaisia palveluita tarvitsevista ikäihmisistä tai oikeammin vanhuksista on Minna Lindgren kirjoittanut tavattoman hauskan mutta pohjimmiltaan hyvin traagisen dekkarin nimeltään Kuolema Ehtoolehdossa. Kirjan on kustantanut Teos.
Bonnier-palkittu vanhuuden kuvaaja
Minna Lindgren on viisikymppinen vapaa toimittaja, joka työskenteli pitkään Yleisradiossa erilaisissa tehtävissä, kunnes väkeä vähennettäessä saneerattiin talosta ulos. Vapaana toimittajana hän toki tekee tänään juttuja myös Yleisradioon. Vuonna 2009 Minna Lindgren palkittiin Bonnierin suurella journalistipalkinnolla artikkelista, jonka hän kirjoitti oman isänsä elämän viimeisistä kuukausista ja kuolemasta. Artikkelia kirjoittaessaan Lindgren joutui tutkimaan ja selvittämään vanhusten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti erilaisissa palvelutaloissa ja hoitolaitoksissa. Noita tietoja Minna Lindgren on hyödyntänyt kirjoittaessaan kirjaansa Kuolema Ehtoolehdossa.
Kirjan päähenkilöitä ovat Siiri, Anna-Liisa ja Irma, jotka ovat yli 90-vuotiaita pirteitä vanhuksia, mieleltään melkein tyttösiä. Kun ihmiselle on kertynyt ikää noin paljon, alkavat tuttavat ja omaisetkin hävitä ympäriltä. Ikätoverit vie tuoni, lapset ja lapsenlapset taas elävät omaa kiireistä elämäänsä. Yli 90-vuotiaat oikeastaan unohdetaan sinne Ehtoolehtoon. Koska kirjan päähenkilöillä on kohtuulliset eläkkeet, kykenevät he itse maksamaan elämisensä yksityisessä hoitokodissa. Silti he saavat omaisten puolesta vaikka kuolla yksin ikäväänsä, elleivät itse keksi jotain ajankulua. Kuoleman jälkeen elossa olevat sukulaiset toki rientävät apajalle kuin haaskalinnut.
Rahastusta ja välinpitämättömyyttä
Siiri, Irma ja Anna-Liisa ovat toimeliaita ja omatoimisia. He ajelevat pitkin Helsinkiä raitiovaunuilla ja kommentoivat vuolaasti kaikkea näkemäänsä. Vanhat rouvat juovat melkein päivittäin hieman punaviiniä ja kiertelevät hautajaisia, joita heidän ikäisillä tuntuu riittävän. He seuraavat tarkoin Ehtoolehdon elämää ja huomaavat kuinka heitä ja muita asukkaita rahastetaan surutta. Jokainen pienikin apu on hinnoiteltu erikseen ja kalliisti. Oma-aloitteisuutta ja omapäisyyttä ei oikein siedetä. Kaikkien pitäisi olla vähään tyytyviä ja askarrella vain innokkaina pääsiäis- tai joulukoristeita.
Vanhojen rouvien omapäisyys johtaa lopulta siihen, että Irma joutuu hetkellisen sekavuustilan takia kaikkien pelkäämälle Ehtoolehdon lukitulle dementiaosastolle. Tämä osasto koetaan Tuonelan esikartanoksi, josta ei ole paluuta. Siiri ja Anna-Liisa eivät kuitenkaan luovuta. Monien mutkien ja melkoisen salapoliisityön jälkeen he lopulta saavat Irman pois dementiaosastolta. Siinä sivussa selviävät monet väärinkäytökset ja vanhusten hyväksikäytöt, joita Ehtoolehdossa on järjestelmällisesti harjoitettu vuosikausia.
Ja siunatuksi lopuksi saadaan vielä viettää häitäkin. Tässä avioliitossa ei ole pelkoa uusista lapsista sillä sekä sulhanen että morsian lähestyvät hyvää vauhtia sataa vuotta. Iloisia ja onnellisia ovat sekä uusi aviopari että heidän ikäiset morsiusneidotkin.
Minna Lindgren on kirjoittanut dekkarin, johon on huumorin ja tragiikan sekaan kirjoitettu paljon sitä hätää, välinpitämättömyyttä ja silkkaa rahastusta, jota vanhusten asemasta ja hoidosta löytyy tämän päivän Suomesta. Eräässä haastattelussa Minna Lindgren kertoi halunneensa kirjoittaa vanhusten asemasta nimenomaan fiktiivisen teoksen, koska tätä vakavaa asiaa käsittelevissä artikkeleissa pitää epäkohdat kertoa todellisten ihmisten kautta. Vakaville väärinkäytöksille tai hoitovirheille eivät edes vanhukset mielellään halua antaa omia kasvojaan. Fiktiivisessä teoksessa tätä ongelmaa ei ole.
Moni Kuolema Ehtoolehdossa -dekkarin lukija saattaa tuntea piston omassa sydämessään. Miten minun vanhempieni tai muiden sukulaisten ja tuttavien asiat oikein ovat? Olenko minä oman elämäni kiireessä unohtanut, miten heidän arkensa oikein sujuu?