Kiiltävältä kiveltä tai nahalta näyttävässä olohuoneen lattiassa lukee: "Sydäntäsi kuuntele ja tee parhaasi".
Teksti on peräisin talon emännän, Riikka Sireniuksen kynästä – ja hän on noudattanut tuota ohjetta kirjaimellisesti.
Äänekoskelainen 41-vuotias Sirenius ei tyytynyt talopakettiin eikä ammattilaisten apuun, vaan yksinhuoltajaäiti päätti suunnitella ja rakentaa omin käsin juuri sellaisen talon, mikä tuntuu omalta.
Sirenius rakensi vuorotyön ohessa kolmessa vuodessa mutterinmuotoisen talon, josta ei persoonallisia ratkaisuja puutu: esimerkiksi terassin kaidetolpat on päällystetty spraymaalatuilla säilykepurkeilla.
– Olisi niitä tolpansuojia saanut kaupastakin, mutta syötiin rakentamisaikana paljon tonnikalapizzaa, niin oli sitten materiaalia omasta takaa, Sirenius virnistää.
Hartiapankkirakentamisen suosio hiipuu
Reilut 3 000 tuntia omasta selkänahasta talonrakentamista ja sen päälle perehtyminen jokaiseen rakentamisen työvaiheeseen unohtamatta työtä hätäkeskuspäivystäjänä ja perhettä.
Siihen ei moni lähtisi, eikä edes pystyisi. Riikka Sirenius pystyi, vaikka matkan varrella oli monia vaikeita hetkiä, joiden edessä moni olisi murtunut.
Tämä näkyy myös rakentamisen tilastoissa: avaimet käteen -talot ylittivät perinteiset talopaketit, joihin liittyy osittain omaa työtä, ensimmäistä kertaa vuonna 2016 (Rakennustutkimus RTS Oy).
Viime vuonna omakotitaloja rakennettiin jopa vähemmän kuin 1990-luvun laman jälkeisenä vuonna 1995. 2000-luvun huippuvuonna 2005 uusia rakennuslupia myönnettiin peräti 14 250.
Suomalaisten talovalmistajien perustaman Pientaloteollisuus PTT ry:n johtaja Kimmo Rautiaisen mukaan voi sanoa, että omakotitaloja rakennetaan tällä hetkellä historiallisen vähän.
Omakotitalorakentaminen on pienen piristymisen jälkeen kääntynyt uudestaan laskuun. Viime vuonna tammi-maaliskuussa (Tilastokeskus) uusia pientalojen rakennuslupia myönnettiin 1 459, mutta tänä vuonna samalla ajanjaksolla 1 254.
– Siitä huolimatta, että asumistoivetutkimusten mukaan oma talo on edelleen selvästi toivotuin asumismuoto, Rautiainen sanoo.
Kimmo Rautiainen pitää huomionarvoisena myös sitä, että omakotitaloasujat ovat tyytyväisempiä (Pientaloteollisuus PTT ry) asumismuotoonsa kuin muut.
Riikka Sirenius ei edes voisi kuvitella asuvansa muualla kuin maalla ja talossa, joka tuntuu ja näyttää omalta.
– Oma tupa tarkoittaa omaa lupaa sisustusratkaisuissa ja pintamateriaaleissa. Kodilla täytyy olla sydän: minun tapauksessani uuni.
Saako tällaisen tehdä?
Kevättalvella 2013 yövuorossa ajatus 8-kulmaisesta talosta yhtäkkiä pulpahti Riikka Sireniuksen mieleen ja samana yönä syntyivät lähes valmiit mittakaavapiirustukset.
Siihen saakka Sirenius oli selannut talokirjoja väsymiseen asti, mutta mikään ei oikein tuntunut omalta.
Heti yövuoron jälkeen hän ajoi suoraan Äänekosken kaupungin rakennusvalvontaan, iski paperinsa rakennustarkastajan nenän alle ja kysyi: "Saako tällaista tehdä?"
– Rakennustarkastaja innostui kovasti.
Oikealta tuntuva pohjapiirustus oli vaatinut pitkän kypsyttelyn. Jo viisi vuotta aiemmin Sirenius osti pienen tilan juuri siksi, että pihapiirissä oli tilaa niin hevosille kuin uudelle talolle.
Ensimmäiset vuodet hän asui silloin 12- ja 14-vuotiaiden lastensa kanssa "vanhassa tuvassa" eli pienessä kahden huoneen ja tuvan mummonmökissä, jonka mukavuudet olivat mökin luokkaa: ulkohuussi ja ei viemäröintiä, joten esimerkiksi pyykkikone valutti vedet saaviin, jolla ne kannettiin ulos.
Kun rakentaminen alkoi, vuorotyötä tekevä yksinhuoltajaäiti oli 36-vuotias.
Rakentaminen – ja vaikeudet – alkoivat
Puun työstäminen ja rakentamisessa käytettävät sähkölaitteet olivat Riikka Sireniukselle tuttuja, koska hän oli aikaisemmin rakentanut hevosilleen pihattoja, pieniä siirtotalleja, askartelumökin ja remontoinut vanhaa taloa.
– Kaikki muu olikin sitten ihan vierasta. Aloitin jokaisen työvaiheen opiskelemalla: luin kirjoja ja etsin tietoa netistä. Sen jälkeen pääsin vasta töihin käsiksi.
Kevättalvella 2013 ystävän mies kaatoi puut ja kesällä kenttäsahuri sahasi ne sekä höyläsi runkotarpeet ja raakalaudat paikanpäällä. Myöhemmin saapui siirtohöylä, joka teki paneelit ja lattialankut.
– Minulle oli kunnia-asia, että talon puut tulevat omasta metsästä, ja että ne myös käytetään mahdollisimman tarkasti.
Isä lupautui tyttärensä avuksi ja syksyllä tontilla mylläsi kaivinkone. Samana päivänä, kun kone lähti tontilta, vaikeudet alkoivat: Sireniuksen isä kaatui ja loukkasi päänsä. Seuraavat viikot Sirenius istui isänsä sängynlaidalla.
Isä selvisi, mutta aivoverenvuodon jättämät vauriot olivat niin laajat, että avuksi tyttären projektiin hänestä ei ollut.
– Jos kaivinkone ei olisi ehtinyt tulla, olisin jättänyt koko homman.
Vaikka Sirenius jäi projektinsa kanssa yksin, hän sai perustukset muurattua ennen talvea. Kevääseen mennessä tuttavien kautta löytyivät ammattilaiset niihin töihin, joita ei voi tehdä itse, kuten sähkö- ja putkitöihin.
Nuoret eivät halua omistaa
Valtakunnallisesti asumisessa on käynnissä jonkinlainen sukupolven vaihdos: keski-ikäistyvä x-sukupolvi voi vielä haikailla talon ja väljän asumisen perään, mutta 1980-luvulla syntyneiden y-sukupolvi ja varsinkin sitä seuraava z-sukupolvi eivät välttämättä halua enää omistaa (Uusi Suomi). Heille omaa kotia tärkeämpää on vapaus liikkua ja elämykset.
Toisaalta on myös tutkimustuloksia, jonka mukaan peräti 81 prosenttia 18–28 -vuotiaista haluaisi asua omistusasunnossa 20 vuoden kuluttua (Pientaloteollisuus PTT ry), samaan päätyivät myös Danske Bankin ja Nordean teettämät kyselyt (Maaseudun Tulevaisuus).
Vielä enemmistö suomalaisista haluaa asua mieluiten omakotitalossa (Maaseudun Tulevaisuus), mutta tilanne voi muuttua. Omakotirakentamisen suosion hiipuminen näkyy jo suurissa kaupungeissa.
Omakotirakentamisen huippuvuonna 2005 pääkaupunkiseudulla (Espoo, Helsinki, Vantaa) rakennettiin 1 059 taloa ja Oulussa 503. Viime vuonna pääkaupunkiseudun luku oli 822 ja Oulun 308. Tilastokeskus räätälöi uusille, yhden asunnon omakotitaloille haettujen rakennuslupien tilaston Ylen pyynnöstä.
PTT:n johtaja Kimmo Rautiaisen mukaan suurissa kunnissa omakotitaloja rakennettaisiin nykyistä enemmän, jos tonttejakin kaavoitettaisiin enemmän.
– Kaupungistuminen ei ole sama kuin kerrostaloistuminen.
Maaseutukaupungeissa pudotus on tilastoissa suuria kaupunkeja jyrkempi: esimerkiksi Äänekoskella rakennettiin vuonna 2007 peräti 77 omakotitaloa. Tonttipäällikkö Petri Konttimäen mukaan viime vuosina on pitänyt olla tyytyväinen noin 15 taloon.
– Muutos on ollut merkittävä. Ehkä siinä on sitäkin signaalia, että asumismuodon houkuttelevuus on kärsinyt, mutta toisaalta kaikki eivät halua uutta taloa.
Konttimäen mukaan erityisesti palvelujen läheisyys on omakotirakentajille tärkeää: kouluun pitäisi olla kävelymatka.
Ajatukseen hyvästä elämästä liittyy monenlaisia ristiriitoja, sillä alkuvuodesta julkaistun ruotsalaistutkimuksen ihmiset asuvat suurkaupungeissa usein työn ja rahan takia (Kauppalehti).
Vuosi sitten Kunnallisalan kehittämissäätiön (KAKS) tekemän tutkimuksen mukaan suomalainen haluaa väljää asumista, vaikka suuntaus on tiiviiseen (Maaseudun Tulevaisuus).
Vastaava mestari hävisi vedon
Rakentaminen on suhdanneherkkää, mutta vaikka Riikka Sireniuksen nykyiset poliisityöt ovat edelleen määräaikaisia pätkiä, se ei estänyt talonrakentamista.
Laina pysyi yhdestä tilipussista maksettavana ja täydellisesti budjetissa persoonallisten ratkaisujen takia. Sirenius oli niin varma budjetissa pysymisestä, että hän löi asiasta jopa vetoa: vastaavan mestarin mielestä ylitystä tulisi 20 000 euroa.
Ainoastaan säästösyistä Sirenius ei erikoisia ratkaisuja tehnyt, vaan hänelle oli tärkeää saada omalta tuntuva koti.
– Pidän siitä ajatuksesta, että voi antaa parhaat päivänsä nähneille, mutta vielä käyttökelpoisille tavaroille uuden elämän.
Esimerkiksi keittiön liesituulettimeksi pääsi spraymaalilla uuden pinnan saanut teollisuuskäytössä olleen syväsäteilijän kupu.
Olohuonetta koristavat roskalavalta löydetyt designvalaisimet kevyesti tuunattuina ja makuuhuoneessa on vanha mallinukke, jonka Sirenius pelasti, kun yrittäjä oli kantamassa sitä liikkeestään pihalle.
Selkänahkaa ja luonnonkiviä
Riikka Sirenius piti kulujen ohella tarkkaa kirjanpitoa myös työtunneista.
– Omasta selkänahasta revittiin reilut 3 000 tuntia siihen asti, kun muutettiin. Sen jälkeen lopetin laskemisen.
Koko talon sydämeksi suunniteltu uuni nieli merkittävästi työtunteja. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen Sirenius muurasi myös sen itse – ja pinnoitti pyöreillä luonnonkivillä.
Tekniikkaa hän oli kokeillut ulkosaunan muurissa, ja ratkaisu oli osoittautunut säänkestäväksi.
Työmäärä oli huikea: Sirenius lapsineen keräsi kiviä päiväkausia pääasiassa ratsastuskentältään, pesi ne puhtaaksi ja asetteli yksitellen paikoilleen. Uunin, puuhellan ja hormin pelkkä päällystäminen vaati 60 työtuntia.
– Rappaaminen olisi ollut päivän homma. Mutta kun halusin luonnonkiviuunin, myös sain sen.
Kaikkien töiden tekemiseen kaksi kättä eivät yksinkertaisesti riitä. Sirenius sai ystäviltään, naapureiltaan ja sukulaisiltaan talkooapua noin 300 tuntia. Myös lasten, erityisesti tyttären apu – ja seura – olivat Sireniukselle tärkeitä.
Kyyneleet nousevat herkästi äidin silmiin, kun hän muistelee tiukkoja tilanteita, joista lapset auttoivat hänet yli.
– Jos oli homma, jossa en päässyt ilman apua eteenpäin, lapset laittoivat rukkaset käteen ja tulivat auttamaan. Tai jos minua väsytti lähteä raksalle, toinen tuli seuraksi.
Runo- ja hevostyttö
Riikka Sireniuksen mieltymykset näkyvät kaikessa jo ulkona: kuistille johtavat betonilaatat, joiden muoto on saatu raparperinlehdistä. Luonnonläheinen on myös talon tummanruskea väri.
Ulkoseinässä näkyy kissojen kynnenjälkiä, jotka ovat syntyneet, kun ne ovat kavunneet seinää pitkin yläkerran terassille.
Sirenius harmittelee, ettei niitä saa piiloon ilman koko talon maalaamista.
Maalin hän nimittäin keitti vanhassa muuripadassa punamultatekniikalla (Keskisuomalainen). Hän ainoastaan korvasi punamullan toisella väriaineella, mutta täsmälleen saman sävyn saaminen uudestaan on mahdotonta.
Sirenius rakastaa rouheita pintoja, esimerkiksi olohuoneen ja kodinhoito-kylpyhuoneen välinen kantava seinä on muurattu kevytsoraharkoista ja sen jälkeen vain pohjamaalattu. Liukuovena toimii vanhasta navetasta löytynyt vanha puuovi.
Yläkerran porraskaiteet on puolestaan tehty ystävältä saaduista heinäseipäistä ja perustuksista ylijääneestä betoniverkosta.
Keittiön lattian pinnaksi pääsivät rakentamisaikaiset suojapaperit, jotka Sirenius värjäsi ja kiinnitti decoupage-tekniikalla (Kierrätyskeskus) vaneriin.
Pinnassa on vahva lakkakerros, jossa niin sanotulla permanent-tussilla Sireniuksen kirjoittamat, omalta runosivustoltaan valitsemat värssyt ja ystävien jättämät tervehdykset antavat viimeisen silauksen.
Sireniuksella ei ole koskaan ollut kotia, jonka pintoihin hän ei olisi piirtänyt tai kirjoittanut. Yläkerran kattolistoissakin lukee laulunsanoja ja porrasaukkoa koristaa maalaus, jossa on puu muistuttamassa läheisestä suhteesta luontoon.
Liikunnan ohella hevoset ovat Sireniukselle tärkeitä. Ensimmäisen ostoon hän sai isältään luvan sillä ehdolla, että hän maksaa sen itse.
Koska säästöjä ei ollut, 14-vuotiaan Sireniuksen oli nopeasti keksittävä keino, jolla voisi hankinnan rahoittaa. Hän piirsi pääsiäisen alla postikortteja ja kulki niitä myymässä ovelta ovelle.
Parissa kuukaudessa hevosrahat olivat kasassa.
– Jotkut kyselevät vieläkin, että oletko sinä se postikorttityttö, kun käyn kotipuolessa Lievestuoreella.
Tällä hetkellä Sireniuksella on hevosia kaksi: suomenhevonen Keijo ja friisiläinen Sälli.
Oma vapaus
Riikka Sireniuksen mielestä jokaisen hartiapankkirakentajan pitää käydä etukäteen tarkka keskustelu läpi itsensä ja perheensä kanssa: mihin oikeasti pystyy, minkä osaa ja jaksaa tehdä itse. Isän sairastumisesta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi Sirenius oli varautunut henkisesti hyvin.
– Ajattelin, että rakentaminen kestää niin kauan kuin kestää. Jos viisi vuotta ei riitä, haen rakennuslupaan jatkoaikaa.
Toisaalta itse tekeminen antaa myös vapautta: kun ulkopuolista työvoimaa ei ole, ei tule paineita saada jotain tiettyjä työvaiheita valmiiksi tietyssä aikataulussa.
Samassa pihapiirissä rakennustyömaan kanssa asumisessa oli valtava etu.
– Jos on tunti aikaa, silloin rakennukselle viitsii lähteä, kun matkaan ei mene aikaa. Mutta sitten on se toinen puoli: asua perheen kanssa rakennustyömaalla kolme vuotta.
Lopulta Sireniuksen projektia joudutti se, kun vanhassa tuvassa kaikki ylläpitotyöt jäivät uuden rakentamisen vuoksi tekemättä, joten mökissä ei tahtonut enää perhe pärjätä.
Kaiken se kestää
Isän sairastuminen, työläät asuinolosuhteet, työpaikan vaihtuminen hätäkeskuksesta poliisilaitokselle, jatkuva univaje ja monet pienet, toivottomat hetket koettelivat periksi antamattoman rakentajan kestävyyttä.
Epätoivon ympyrä sulkeutui loppumetreillä tammikuussa 2016. Pitkä ja kireä pakkasjakso sai aikaan sen, että Sireniuksen ajasta suurin osa meni vanhan, vetoisen mökin ja uuden talon lämmittämiseen ja kahdeksan kertaa jäätyneiden putkien sulattamiseen.
Ja samalla olisi pitänyt jaksaa tehdä niitä viimeisiä, näkyviä, tarkkuutta vaativia viimeistelytöitä.
Sireniuksen mukaan ihmiset vielä pärjäävät, vaikka hanasta ei tule vettä, mutta kahden hevosen kanssa yhtälö on hankala.
– Silloin olin niin väsynyt, että menin itkun kanssa nukkumaan. Lopulta kysyin lapsilta, että otetaanko aikalisä ja muutetaan vuokralle muutamaksi kuukaudeksi. Lapset olivat sitä mieltä, että ei muuteta, vaan jaksetaan loppuun asti.
"Ei rakastumista kuulu pelätä, vaan rakkaudetonta elämää", lukee Sireniuksen olohuoneen lattiassa. Rakkaus on Sireniukselle elämän kantava voima, joka näkyy kodin sisustuksessa.
Ystävien, sukulaisten ja ennen kaikkea omien lasten rakkaus kannatteli Sireniusta uskomatonta sitkeyttä vaatineen rakennusprojektin aikana.
Vaiva hänen mielestään kannatti: lopputulos on hyvin mieleinen.
Tekisitkö saman uudestaan?
– Kyllä, varmuudella.