Varhaisimmat säilyneet todisteet nyrkkeilystä urheiluna ovat 5000 vuoden takaa sumerilaisten kaiverruksista. Antiikin olympialaisissa nyrkkeily oli ohjelmassa ensi kerran vuonna 688 ennen ajanlaskun alkua. Ensimmäiset säilyneet nyrkkeilyn säännötkin laadittiin jo Antiikin Kreikassa eli kyseessä on yksi vanhimmista urheilulajeista. Nykymuotoinen 6 x 6 metrin kehässä oteltava, tiukasti säännöillä määritelty amatöörinyrkkeily on kuulunut nykyaikaisten olympialaisten ohjelmaan vuodesta 1904 alkaen lukuunottamatta Tukholman olympialaisia.
Usein nyrkkeilyn vahingollisuus nimenomaan päähän lyötävien iskujen takia on noussut aiheestakin keskusteluun. Kun tänä päivänä joutuu seuraamaan televisiosta kaikenmaailman vapaaotteluita ja muita pieksäjäisiä, näyttävät pääsuojuksien kanssa käydyt ja tiukasti säännöin tuomaroidut nyrkkeilyottelut lasten leikiltä.
Ajatukset nyrkkeilystä kautta aikojen tulivat mieleeni, kun luin Peter Franzenin toisen omaelämäkerrallisen romaanin nimeltään Samoilla silmillä, koska nyrkkeilyllä on romaanissa iso rooli. Kirjan on kustantanut Tammi. Vuonna 2010 ilmestynyt Tumman veden päällä oli vahva kirjallinen avaus näyttelijänä ja nyt myös elokuvaohjaajana tunnetulta Franzenilta. Myös Franzenin itsensä ohjaama elokuva esikoisromaanista oli hyvä näyttö osaamisesta.
Pohjois-Suomea 1980-luvulla
Samoilla silmillä romaanissa eletään 1980-luvun alussa Keminmaalla, Kemissä ja Oulussa yhtä alkutalven viikkoa. Kertojina ja kokijoina ovat Pete, äiti ja isä. Pete on jo reilusti toisella kymmenellä ja käy yläastetta. He asuvat kymmenvuotiaan siskonsa Suvin kanssa viikot kahden, koska äiti opiskelee Oulussa sairaanhoitajaksi. Tokihan isovanhemmat toiselta puolelta joen huolehtivat ruokapuolesta ja käyvät päivittäin. Perheen elämä on tasaantunut, kun väkivaltaiselle isäpuolelle on annettu lähtöpassit. Isäpuoli asuu kuitenkin paikkakunnalla ja joskus hänen autonsa näkyy parkissa Peten ja Suvin kodin lähellä. Puhelimeen tulee myös kummallisia soittoja, joissa kuuluu vain raskasta hengitystä ennen kuin linja katkaistaan.
Pete elää tavallista nuoren pojan elämää. Hän kuitenkin alkaa kasvaa vähitellen mieheksi, koska tytötkin tuntuvat joltakin muulta kuin pelkästään kiusattavilta. Ne alkavat kiinnostaa myös miehisyyden kohteina, vaikka ujous vaivaakin. Itsetuntoa pitäisi saada lisää. Oma mopo vähän alaikäisenä auttaa mutta parhaiten itsetuntoa nostaa kuitenkin uusi fyysinen harrastus nimittäin nyrkkeily.
Sairaanhoitajaksi opiskeleva äiti on kovasti vastaan Peten uutta harrastusta mutta Pete pitää päänsä. Isoisä taas on nyrkkeilyä vastaan, ei sen vaarallisuudentakia vaan siksi, että Pete harrastaa sitä kommarien urheiluseurassa. Vanhana rintamamiehenä hän ei voi hyväksyä, että Pete pyörii työväentalolla. Vielä 1980-luvulla olivat ihmisten asenteet kovin jyrkkiä.
Nyrkkeilystä Pete saa lisää itsetuntoa ja oppii myös yhteisöllisyyttä. Olennaisena osana nyrkkeilyssä ovat harjoitukset, joita tehdään porukassa. Niissä luotetaan esimerkin voimaan. Viimeinen kemiläinen nyrkkeilyn olympiamitalistikin vierailee poikien harjoituksissa ikäänkuin todistamassa hienosta harrastuksesta mutta myös siitä, miten tavallinen kemiläinenkin voi päästä pitkälle kurinalaisella harjoittelulla ja porukan yhteisen hengen avulla.
Lähes valmis elokuvakäsikirjoitus
Äiti hakee myös omaan elämäänsä uutta lähtöä uuden ammatin ja uuden miessuhteen kautta. Vaikka huoli viikolla keskenään olevista lapsista on suuri, tuntuu suuremmalta huolelta kunnollisen miehen puute. Siihenkin löytyy yllättäin ratkaisu mutta onko se kestävä? Pystyvätkö kaksi kokemuksiensa takia repaleista ihmistä rakentamaan kestävän uuden parisuhteen?
Hyvin riipaisevasti Peter Franzen kuvaa isän elämää ja pyristelyä irti omista ongelmistaan. Rakkaus lapsiin on kuitenkin niin voimakas, että syvimmän alhon kautta näyttää isä selviävän kohti uutta elämää. Apuna isän ongelmien ratkaisemisessa ovat työkaveri ja omassa miessuhteessaan pettynyt tomera nainen.
Peter Franzenista on kypsynyt nopeasti yllättävän hyvä kertoja. Samoilla silmillä romaanin lukijaa saattaa hieman häiritä se, että romaanin tapahtumat kuvataan ikäänkuin romaanihenkilöitä näyttelevien näyttelijöiden silmin. Jokainen henkilö on oikeastaan roolitettu valmiiksi ja romaanin lukija näkee tapahtumat kuin valmiina elokuvana. Ei tarvita juurikaan mielikuvitusta, koska kaikki on ajateltu valmiiksi lukijan puolesta. Voisin kuvitella, että seuraava elokuva tämän romaanin pohjalta on jo ainakin mietitty.
Vaikka Peter Franzen oli kasannut romaanin viikon ajalle ehkä liikaa tapahtumia, melkein kaiken sen mitä todellinen Pete on kokenut koko yläasteen aikana, pidin itse eniten Peten ja häntä hieman vanhemman Tupun välisen suhteen kuvauksesta. Siinä kuvauksessa oli oikeaa lämpöä ja ehkä orastavaa rakkauttakin. Jotenkin tulivat mieleen omat kokemukseni melkein 50 vuoden takaa. Antoisia lukuhetkiä.